Lyyra ja paimenhuilu | Page 3

nähdä tahdot, sa löydät sen rivin taajoin katuja kulkemassa ja
supattamassa ja parjaamassa juur siellä, missä kaks rakastavaa ne
kahleitansa raahustaa. Jo pelkkä näkemys rakkauden saa eloon
kaiken alhaisen. Mutta viisas hän ikkunansa sulkee ja hymyy,
kun saattue katua kulkee. Naistohtorin jälkeen ja viinurin on
rakastaja naurettavin. Jos olet sa viisas aviomies, veres jäähdytä,
ota niskaas ies, täys vapaus rakastajalle suo. Hän salaa sinulle
sarvet antaa, mutta tuskin itse huomaa tuo, että aasinkorvat hän
itse kantaa, kun haltioissaan hän maljastas juo, jost' itsesi joit sa
kylläiseksi. Kuka koskaan rakkaudessa keksi sitä suurta, josta
runoillaan? Lyö oveen vaan, ja rakastajat ovest', ikkunoista
pakenevat. Jos koko rakkaus kaikkiaan ois köyhän riimin
arvoinen, Don Juan ei ollut ois ainoinen, jok' on seisonut
kylmänä paikoillaan ja katsonut ivaten kostajaan. Mies juo, kun
hän on janoissansa. Vale suurin on lemmenlaulajain: kun he
saavat nuken laulamansa, jo toiselle helistintään he puistaa. Heitä

innostanut ei rakkaus lain, he omaa himoaan rakasti vain. Hyvä
rakkauden sisin olemus muistaa! Se on pieni hiipivä rottanen,
joka yöllä juoksi sun tiesi poikki, joka jokaisen portin alle loikki,
niin arkana, että jälkeen sen kiven heittää joka poikanen. Ei
rakkaus kehdoista unta nää ja hyveille se hymähtää. Salajuomarin
lailla se säikkyilee: joku käytävän ovea liikuttelee, lasi pohjahan
ja nopeaan! Eläinystävä parhain ken konsanaan on onkimatoa
suojellut ja kanarialintua ruokkinut, hän katsoo karsaasti
haikaraan. Syvät urkuäänet tunteiden vain kuulla voit haudalla
rakkauden. Ens laps, jota äiti suutelee, jo rakkauden ruumis on.
Jumal'-vuorella, missä hallitsee Zeus, vanhuuttaan jo voimaton, ja
Bacchus harmaa vaikenee, siell' istuu aina muuttumaton Venus
tyhmänä, maalaiskoreana ja nauhalla tukkaansa koristavana.
Venus-rouvalle aatoksissani ain ma annan tukan vaalean. Hän ei
koskaan hehku, hän hikoo vain. Sulo kaunotarten vaaleain on
niinkuin leipä suolaton. ja he sanovat tyhmyyden suurimman.
Taas mustahiuksisten tukkahan miel' uskoton, kiihkeä kätketty on.
Hevon jouhista myrttikruunun alla en uneksinut ole milloinkaan.
Mut tukalla pehmeän-ruskealla, Correggion käden ikuistamalla,
on mieheen lumous väkevin. Kuten sanottu: upeilla harteillaan
Venus-rouvall' on tukka vaalehin, jot' on pihdeillä kierretty
konsanaan. Hän renkiä taputtaa ja kantaa hajun tallista keisarin
vuoteesen. Hän ajatuksista vähät antaa! Ota hansikas pois, ja
Cyprolaista lyö lanteille, polkaise varpaalle naista -- sen leikin
tuo tuntee naikkonen. Mut jos häijyys hänet yllättää, hän
aamorinnuolen myrkyttää. Vain lapsensielut suitsuttelee hänen
kunniakseen ja kuvittelee, että lemmen tuskaiset suudelmat niin
on kuin rypäleet vilpoisat. Niin ei kasva tammea kuninkaallista,
jot' ei pirstota voisi rakeet sen. Kuin minun, niin suista tuhansista
on soinut kirous rakkauden. Suurtyön voi suorittaa se vaan, joka
lemmen ohi kylmänä kulkee. Miten ehtyen lamppu sen palaakaan!
Työnriemus yksin syliinsä sulkee käsivarsin tulisin taivaan ja
maan.
Näin mietti hän sateessa samoten,
likomärkänä, vaatteet valuen.

Mutta päästyään telttansa oljille, hän
halun paeta tunsi väkevän
läpi
yön, läpi metsän ja viidakon.
Mut niin synkkää ei metsää, niin syvää
ei merta,
että suojella voisi ne häntä ken kerta
oman itsensä jo

tuominnut on.
Kodin portaiden eessä vihdoinkin
nous reestä hän kannuksin
helähtävin.
Täyskasvuisten sisarten keskellä hän
näki seisovan
lapsuusystävän.
Ja hän huomasi ajan piirtäneen
omat uurteensa
hänen kasvoilleen.
Hän katsoi synkkänä vaieten,
kuten katsoo, ken
aamuna lokakuun
näkee ikkunaa vastaan harvenneen
jo lehtiverkon
syreenipuun,
vaikka päivä paistaa edelleen.
He tuskassa syleili
toisiaan
kuin laivankannella hukkuvat,
sillä toisilleen oli he ainoat.

Kuin kuilun partaalla seisoessaan
he muinoin lapsina kuulivat

maanalaisten vesien vyörynän,
niin nyt tunsivat äänin uhkaavin
he
kohtalonsa lähenevän.
Hääpäivä pyhäinen vihdoinkin
nyt likeni
askarein kiireisin.
Jo olut kannuissa kuohueli
ja kunniavahtina
odotteli
jo koivut edessä rappujen.
Kanat lihavimmat kirvehen
ja
pölkyn välissä henkensä heitti,
Jo lehvät permantoja peitti
ja
ruusunlehdet, sisaret
he kirkkomatkalle pukenehet
oli rattaat
harsoilla, joita ennen
oli käyttäneet kartanon morsiamet
aina puolen
vuosisadan mennen.
Mutta morsian yksinään istuen
vain antoi toimia sisarten.
Hän laski
pitkiä tuntejaan,
hääpukunsa musta polvellaan,
sillä valkea kuului
nuorille vain.
Omaan kohtaloonsa tuijottain
hän katsoi, myrsky
rinnassaan:
hän oli kuin syksy varhainen,
kun jäljellä kaikk' on
kukkaset,
mutta panemina pakkasen.

Vaan kun astui ovelle
sulhanen,
hänen kätensä otti hän kuumeiset
ja kertoi kaikki, mit'
yksinään
vuoskaudet hän salaa kärsien kantoi.
Yli kaiken kävi kuin
henkäys jään.
Ja morsian käsin vapisevin
hän sormuksensa takaisin
antoi
ja niin puhui äänin hiljaisin,
että ikkunalaudalla varpunenkin

se rauhassa nokki siipiään:
0. Mun lempeni elää, se on maailma mulle, mut vain kotiliettä se tietää
sulle, joka jäähtyy, sun viluun jättäen. Jos oisinkin kukassa
keväimen! Emme kahleissa käydä saa rinnakkain, emme kituen,
toistamme kammottain. Minut unohda, sulta ma sylini suljen,

vain rauhaa kaipaan, kuoleman yötä. Sen tiedän ma kuitenkin:
kussa ma kuljen, mun lähelläni sa kuljet myötä, sillä muistot sun
minuun yhdistää, kevätmuistot, jotka kimmeltää jalokivinä,
kirkkaammin loistaen kuin helvetinkivi rakkauden. Jos toiselle
sormusta yrität antaa, jonka kuumana riistin ma sormestain, sinä
kätesi pidätät vavahtain -- et voi, sitä täytyy sun itsesi kantaa.
Kaks yhtyi iäisyyttä, kun me kohtasimme -- nyt menetän sun? Se
on harhaa vain, se on unta vain. Täss' istuu kulkuri rinnallain ja
mittaa ja kiertää mietteitänsä kuin sudet kiertää häkkiänsä, ja
päivänsuuruuksia itää, jotka katujen kulmissa puheita pitää, lyö
uudet ystävät sydämen oveen ja vieraat portaissa tömistää -- ei
syövy se silmään, ei painu se poveen, vain varjojen saattueeks se
jää. Yhä ihmisten kesken me kahden oomme, me olemme sidotut
kohtaloomme. Se ainoa, joka yksinään sinun koko sydämes
omistaa, hän on vanha, et häntä sa ikänään voi, kuin rakkaus
vaatii, rakastaa. Saat