Lyyra ja paimenhuilu | Page 2

rauhaanne varjojen luo.
KYSYMYS
_Fredrik Cygnaeus_
Sen kansan, joka ymmärtänyt oisi
mun tunteheni, osan omastaan,

sen kansan, joka kunnioittaa voisi
ei lainaa muukalaisen milloinkaan,

sen kansan, jonka laulajalle suotu
ois runon lento ylväs, vapahin,

sen kansan, jonka sydämehen luotu
on kautta aikain aarre rikkahin, --
sen kansan sydämestä eroittaa mun
se kieli, jolla laulan, kaiullaan
ja
ykskään kuiskauksistani saa mun
ei synnyinmaani syömeen oikeaan.

Ah! niinkuin huulet sen ken näkee unta
vain liikkuu, sanoja ei
kuule ken,
niin on mun tunteheni valtakunta,
mun, muukalaisen
maalla isien.
Täst' eikö nousemusta horroksesta?
Tää eikö lumo lakkaa konsanaan?

Jo eikö koita päivä, katvehesta
kun lauluni saa poveen
synnyinmaan,
kun tuntehesi tulkituksi näät sä,
mun oma kansani, sa
kallehin?
Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä,
siit' että itseäs ma
tulkitsin?
Se hetki vihdoin koittava on milloin,
kun, lauluni, sa yöstä ylenet?


Ois sulla, vaikeneva kansa, silloin,
mi vaietessas tuskin kuuntelet,

ois kerran korvaa kuulla laulajoita,
he kuinka eri äänin laulaakin.
Sa
ymmärtäisit, kuunnellessa noita,
myös mitä sielustas ma tulkitsin.
YHDEKSÄN VUOTINEN RAUHA
_Verner von Heidenstam_
Vanha Damon jurotellen
pieness' asui majassansa,
peukaloaan
kostutellen
kehräeli villojansa.
Kynnyksellä nukkui lapset,
vaimo,
hajallansa hapset,
torkkui käsikiven luona.
Antoi luonto antimensa,

villan antoi lammas, vuona.
Dryaditkin oksillensa
nukahteli
hiljallensa.
Niiden hiuksista ja suista
oksat, vesat versosivat.

Ammoin jo ne unohtivat
puistaa pähkinöitä puista.
Linnut tuskin
näki vaivan
kohotella helttojansa.
Mettiäiset koloissansa

hunajassa virui aivan.
Vuonat iloansa lauhaa
piti kesken kesän
rauhaa.
Virkkoi vaimo haukotellen,
venytellen unissansa:
»Damon, kuule!
Karjahdellen
härkäs mylvii vimmoissansa.»
Vanhus sääskiä vain hääsi,
alkoi taasen askarrella.
Selkään
valahtamaan pääsi
harmaa tukka vanhuksella:
»Kaadettuina sudet
makaa,
mies ei aja miestä takaa,
viha, kosto, sota sammui.

Ikäväänsä härjät ammui.
Täys on rauha maailmalla!
Seppelpäin kun
puiden alla
nuoret kokoontuvat illoin,
tarttuin jalon lyyran kieleen,

mitään heill' ei tule mieleen.
Nauraa taitaa vain he silloin.

Tyytyväisnä suunsa matkii,

kuinka toraan kieltä käyttää,
kuinka
sianporsas latkii.
Sen he tietää, miltä näyttää:
miltä kaivo
vinttoinensa,
kehruuäijät rukkinensa
kesken maalaisarjen lauhan;

nainen hän on kukan lainen,
kukka hän on niinkuin nainen.
Kirota
ma tahdon rauhan,
joka kaupin pussiin kultaa
kasaa, mutta tuhkaa,
multaa
kylvää miesten sydämihin.
Riemun unohdin ja vihan,

silmä, mieli kuivui ihan.
Pitkän rauhan ikävihin
unohdin ma aikain

mennen
kuinka isä lempii lastaan,
rakkaat nimet, jotka ennen

kuiskin korvahasi illoin --
kirkas tapparani silloin
kiilsi katsettani
vastaan.
Halvaks arvioin ma sylin,
jost' en maksa vaaran hintaa.

Vasten riistäjänsä rintaa
naisen rakkaus on ylin.
Nähdä toisten
pälyilevän
naistani, mun mielein halaa,
nähdä, kuinka koti palaa!»
Näin hän puhui. Kalpenevan
näytti hällä poski, huuli,
kuin
Hymettos syksyssänsä,
kun käy ensi pohjatuuli.
Pudotteli käsistänsä

vanhus maahan käämiänsä.
Kuule! Koko tanner kaikui,
torvet,
huilut, käyrät raikui,
kutsuin miehet aseihinsa.
Miekat, kilvet
välkehtivät.
Vaunut raskaat akselinsa
liittehissä kitisivät,
kantain
kuormin kukkurisin
touveja ja puita laivan
pedonkidoin kuparisin.

Miehiä kuin metsää aivan
nousi, täyttäin asehillaan
koko seudun,
loistehellaan.
Eellä valko-hevosillaan
ratsastivat urhot Hellaan.
Katsoi Damon ihmetyksin,
valui viitta vyötäillensä,
katsoi kotkan
silmäyksin,
veti vaimon vierellensä,
hänen päätään sivelteli

kumartuin, ja tarkasteli
hiljaa hänen kasvojansa.
Ja hän kuiski:
»Kyyhkyläinen!»
Heräsi taas muistissansa
lemmennimi
väikkyväinen.
Sydämensä näkeväinen
oli taasen, vaimoansa

katsoi miehen silmin nyt hän,
koskaan ennen lapsiansa

niinkuin nyt
ei lempinyt hän.
Nurmet vuorten kaltehilla,
karjalaumat laitumilla,

majat pienet paimenien,
kiilto meren lainehien --
kaiken yli
nuoruutensa
päivä valoi hohtehensa.
Vanhus, joka liikutella

tuskin kättään jaksoi hyvin,
miekkaa, peistä kiilloitella
alkoi silmin
kyyneltyvin.
Kaikki taasen kotoisaksi
kävi hälle, armahaksi,
vaimon sirppi, isän
hauta,
kodin vanha kynnyslauta,
entistänsä rakkaammaksi.
Ja hän
jätti tuvan loukot,
miehuus loisti katsannastaan.
Pauhu kasvoi,
lauloi joukot:
»Hellaan miehet, Troiaa vastaan!»
LAPSUUSYSTÄVÄT

_Verner von Heidenstam_
Oli ilta ja talossa pelattiin,
oli kortteina haaltuneet albumikuvat
ja
makeisissa maksettiin.
Kaikk' kartanon uunit kuumentuvat
ne
hehkui, pellit raollaan.
Lumi pyörteissä lenteli ikkunaan,
ja
kuulunut ykskään kulkunen
ei keskeltä syväin nietosten.
Kolme
vanhaa sisarta perinyt
oli kartanon. Näin oli leikkinyt
isoäidin he
aikaan jo harmajaan
ja naittaneet korteilla tuttaviaan.
Joka kuvalta,
mikä käteen tuli,
he hiljaa toisiaan tuuppaeli,
nimen mainitsi,
hymyyn huulet suli,
kädet myssynnauhoja hypisteli.
Oli Platen,
luutnantti, voitollisin,
ruma neiti von Duben huvittavin.
Vain vanhin soi vaipua korttiensa
ja kuunteli yössä hiljaksensa,

miten kylmästi sisaret kertoivat
ja menneitä aikoja muistelivat.

Sylikoira hänen polveltaan
alas hyppäs ja vainusi arastain,
ja
tyhjään tuoliin tuijottain
se katsoi -- niinhän sanotaan
että eläin
nähdä vainajan
voi tyhjällä tuolilla istuvan.
Hän mietteihin vaipui, kalveten.
Hänen mielensä liikkui muistojen
mailla,
hän muisti ystävän petollisen.
He olivat leikkineet leivojen
lailla.
Oli vuotta nuorempi poikanen
ja yhtä huimia kumpikin.
He
juoksivat ketoja käsikkäin.
Mut hän huomasi pojan miettivän näin:
0. Kun aina noin hento sa olisitkin ja arka ja pieni, sun kantaisin yli
ojien, aitojen käsilläin, pakoon käärmeitä risuissa kanervatarhain.
Vuoskymmenen synnyit sa liian varhain! -- Näin mietti poikanen
mielessään. Ja nopeasti kuin liitetään kivi kiveen suureksi
palatsiksi, tuli tunnit vuosiksi, kuukausiksi. Sai suveensa hän,
poika keväimeen. Hän hoiteli kotoisen askareen, pani puuroon
pavun ja kanelin hän survoi käsin toimellisin. Mut poika syrjästä
katsoi vaan:
0. Miten ruusut puhkeaa nopeaan! Jos tyttönen pieni sa olisit vain, sinä
vieläkin istuisit polvellain mit' oon lukenut, sulle ma kertoisin! --
He salassa kärsivät kumpikin, ja he kulkivat rantaan kotoisen
lahden ja yhdessä siellä he itkivät kahden ja sormuksensa he

vaihtoivat, sillä hyvin he tiesivät molemmat, he ettei toiselle
kenellekään vois antaa sormusta ikänään.
Ja poika lähti maailmaan,
meni sotaan voittamaan kannuksiaan.

Kun hän joukkoansa tuleen johti,
hän ratsasti suorana, pystypäin,

mutta öisin, kun leirivalkeat hohti,
ja miehet maljoja tyhjentäin
ne
painoi tyttöä rintaansa kohti,
hän syrjässä viipyi, allapäin,
kuin
miettien ja murehtien,
ylös äkkiä ruohosta karaten
kuin ois saanut
iskun, hurjimmin
joka hullua Circeä suudellen,
joka rypäleestä
maistaen.
Miten tiimalasissa valuikin
ajan hiekka, yhä
kuumemmaksi
kävi verensä vain, yhä nuoremmaksi,
ja vielä
seitsemänkymmentään
hän ois vuottanut nuorena mieleltään
ja
uhmannut vaaraa taistelujen.
Hänen päivänsä huviin ja meluun
hukkui,
mut sydämensä luona sen ainoan nukkui.
Kapus kerran hän
aikaan öisehen
alas huoneesta nuoren kreivittären --
sade ryöppynä
katuja huuhtoeli,
kun hän seutua katsoi ja ajatteli:
0. Kun tytär äidille valehtelee, niin rakkauden kiitetty huomen koittaa.
Kun hän vihitylleen valehtelee, jo toinen rakkaus rinnassa soittaa.
Kuin tiirikalla varas julkein valat murtaa rakkaus työssään
kulkein. Ei tunne se miestä kunnian. Jos roskaväen pahimman sa