Lyhyitä kertomuksia | Page 8

syd?mmess??n?
Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sis??n. Kun Katri ?itins? rinnalla nousi kirkon portaita yl?s, pudotettiin ?kki? pikkuinen muistikukkanen virsikirjalle, jota h?n kantoi k?dess??n. Katri katsahti yl?s ja huomasi Yrj?n rient?v?n ohitse. H?n punastui, pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen p??lle. Samassa katsahti Yrj?kin taaksensa ja outo leimaus v?l?hti h?nen silmiss??n, mutta sit? ei Katri n?hnyt.
Paluumatkalla souti Katri is?ns? kanssa etuhangassa; Niilo piti per?? ja em?nn?t istuivat joutilaina, hiljaa puhellen kesken??n. Puheenaineena oli heill? ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita olivat n?hneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heid?n jokap?iv?isten toimintojensa alalle. Rauhalan em?nn?ll? oli kangas kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi h?n tahtonut rannuttaa v?h?n toiseen malliin. Siit? he kauvan neuvottelivat Ristolan em?nn?n kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta puhe v?hitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat tottumattomat, alkoi tuntua ty?l??lt?--ja silm?luometkin k?viv?t niin kummallisen raskaiksi.
--Merkillist?, kuinka minua painaa, sanoi Rauhalan em?nt? haukotellen.
--Niinp? minuakin, vastasi Ristolan em?nt?, sormellaan hieroen kankeita silmi??n,--eik? vaan liene ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa.
Ja h?nkin haukotteli pitk??n.
Veneet, joita suuri parvi oli yht? aikaa l?htenyt rannasta, erosivat v?hitellen toisistaan Kallaveden suurella sel?ll? ja meniv?t kukin omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, p?iv? kuuma ja vedenpinta huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi v?symyst? lis??m??n, yksin airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytk?hteleminen. Em?nn?t vetiv?t huivinsa alas silmille, nojasivat poskea k?teen ja kyyn?sp??t? polveen, ja ennen pitk?? ilmoittivat syv?t p??n keikaukset heid?n turhaan taistelleen uniukon kanssa.
Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut h?nen p??st??n ja auringon s?teet l?iv?t leikki? h?nen kultakutrisilla hiuksillaan. Mutta vaikka kasvoissa ilmaantuikin outo hajamielisyys, n?kyi kumminkin selv??n, ettei uni h?nen silmi??n painanut. Niilo katsoi h?neen pitk??n, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi h?nen huulillaan py?rinyt; mutta jos niin olikin, eiv?t sit? kumminkaan sanat ilmituoneet. N?in hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen rantaan saakka.

III.
Ei monta viikkoa kulunut t?st? Juhannusp?iv?st?, ennenkuin Niilon ?iti k??ntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan, j?tti maallisen el?m?n. Niilo oli l?mpim?n syd?mmens? koko hellyydell? rakastanut ?iti??n ja kunnioittanut h?nen vakaata ja hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli h?n t?ss? el?m?ss? saanut kokea, monta huolta ja murhetta kest??, monta tuimaa kamppausta taistella,--nyt h?n oli kaikki voittanut ja ij?isen rauhan saanut. Mutta Niilo j?i yksin maailmaan,--ei toki aivan yksin, sill? tuolta toivon satamasta n?kyi viehke?, iloinen olento, jonka silm?in suihke valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas t?hti syysy?n synk?n taivaan. Ja vaikka Niilo oli k?ynyt entist? viel?kin vakavammaksi, vaikka suru h?nen syd?nt??n ahdisti, ei murhe h?nt? kuitenkaan masentanut, teki vaan mielen pehme?ksi. Mit? ihanaa, ylev?? ja hyv?? maailmassa oli, sit? oli h?n jo ennenkin rakastanut; mutta t?st?l?htein ne h?neen yh? syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylh?t vuoret ja hymyilev?t laaksot, kaikki ne h?nelle puhuivat kielt?, joka, samalla kuin se oli outoa ja salaper?ist?, valtavasti vieh?tti h?nen mielt?ns? ja her?tti h?ness? aavistuksen siit? voimasta, joka kaikessa k?tkettyn? vaikuttaa, johon verraten ihmisnero k?y mit?tt?m?ksi kuin maassa mateleva mato.
Er??n? p?iv?n? oli Niilo aamusta varhain uutterasti h?ilynyt kirveineen mets?ss?, kasken hakkuussa. Ty? oli rivakkaasti edistynyt h?nen k?siss??n. Iltapuoleen h?n hetkeksi j?tti kirveens? puun juureen ja istautui m?tt??lle lev?ht?m??n. Auringon s?teet l?mpim?sti hyv?iliv?t h?nen poskiaan, linnut oksilla virsi??n viritteliv?t ja mets?n kukkaiset levittiv?t ymp?rist??n suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli puitten hiljaista suhinaa ja tuulen heng?hdyst? lehdikossa. H?nest? tuntui ik??nkuin olisi h?n k?yskennellyt kaukaisilla mailla, vallan oudossa tienoossa, kunnes h?n viimein saapui korkealle vuorelle, jonka alla, etel??np?in, uhkea kivilinna n?kyi. Kuusi kultaista ikkunata v?lkkyi linnan jokaisella sein?ll? ja ymp?rill? kukoisti mets? upeassa rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja h?n meni sis??n. Kuinka ihmeellisen ihanata t??ll? olikaan! Sein?t loistivat kullalta ja suojissa oli katetuita p?yti?, joissa oli kultaisia astioita t?ynn? simaa, mansikoita, mesimarjoja, p?hkin?it? ja kaikenlaisia hedelmi?. ?Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa?, arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein h?n saapui suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehr?si kultaista lankaa, ja lapset leikki? l?iv?t ilosammaleisella lattialla. Mielikki oli juhlapuvussaan. H?nen kaulansa oli koristettu kauniilla helmill?, k?sivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormensa kultasormuksilla ja hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jaloissa oli h?nell? siniset sukat ja keng?t, kiinnitetyt punaisilla pauloilla.
T?m? lienee ollut linnan juhlasali, sill? sen vertaista komeudessa ei toista ollut. Siell? ihanimmat kukkaset kukoistivat, siell? tuhannet linnut viserteliv?t, ja kaikki, sek? kukkaset ett? linnut, puhuivat kielt?, jota Niilokin hyvin ymm?rsi. Monta vanhaa tuttavata n?ki h?n t?ss? loistavassa parvessa. Eik? tuo hohtava ruusu ollut juuri sama, joka kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eik? ollut se h?nen vanha yst?v?ns? kotoisesta mets?st?? Tuon surumielisen orvon- kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli h?n varmaan my?skin ennen n?hnyt. Linnuista tunsi h?n leivon, p??skyn, peipposen ynn? monta muuta.
--Mist? olet, nuorukainen? kysyi h?nelt? Mielikki.
--Suomesta olen, vastasi Niilo.
Kukkasten ja lintujen v?lill? nousi vilkas keskustelu.
--Suomesta, h?n on Suomesta, pakisivat he toisilleen ja ruusunen vienolla ??nell? jatkoi:
--Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siell? kev?isen auringon suutelo mun eloon her?tti, siell? taivaan kaste mua illoin tervehteli ja kes?inen, l?mmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa; ja vaikka kauneuden ruhtinattareksi mua sanotaan,