Lyhyitä kertomuksia | Page 6

kova ja armahtamaton!
Nureksivalla ep?toivolla silm?ili vaimo syksyn harmaata taivasta. Kyynel, joka vieri h?nen poskelleen, putosi alas ja tapasi hennon lapsen kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon syliss?, her?si sen kyynelen koskennasta.
T?ll? surullisella retkell? oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun is? saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin h?nen viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekem??n Herran kanssa.
Vanhus ei huomannut lapsen her??mist?, ennenkuin pienoinen k?si irtautui kapalon siteist? ja kohosi yl?s, ik??nkuin taivaasen osoittaen. Silloin vaimo s?ps?hti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva ep?toivo katosi v?hitellen h?nen sielustaan ja suloinen rauha tuli sijaan.
--Sin?k? syd?nk?pyseni, saneli h?n hiljaa lapselle, sin?k? vanhalle muistutat ihmisel?m?n korkeata p??m??r??? Taivaasen osoitat,--niin siell?,--siell? taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista vapaa, sinne on is?si p??ssyt edell?mme, sinne pyrimme mekin h?nen j?less??n, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aijon sinua vied?, aijon rukoilla h?nt? ottamaan sinuakin taivaan perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siit?, ett? armonsa jo is?llesi osoitti ja valtakuntansa autuuden h?nelle lahjoitti. Kiitt?m?t?n vaivanen mik? olinkin!
Ja korottaen silm?ns? yl?s taivasta kohden lausui h?n kovemmalla ??nell?:
--Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty olkoon Herra joka p?iv?. Jumala panee kuorman meid?n p??llemme, mutta h?n my?s auttaa meit?, Sela. Meill? on Jumala, Jumala, joka meit? auttaa ja Herra, Herra, joka meit? kuolemasta vapahtaa. Halleluja!
[1877. "P?ij?nne" 1878, n:o 37. Novelleja ja kertomuksia I. Novelleja I. "Uusi Kuvalehti" 1891.]

P?IV? KOITTAA.

I.
Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli v?h?isell? m?en t?rm?ll? likell? lahtea, jota outo olisi helposti voinut luulla lammeksi, sill? salmi, joka vei Kallaveden v?ljille vesille, peittyi tykk?n??n lehtipuitten suojaan. Saman lahden pohjukasta n?kyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli t?m? lahdelma. Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen v?lkkyv?ss? vedess?; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi koivua olisi l?htenyt, toinen yl?s, taivaan siint?v?? korkeutta kohden, ja toinen alas, j?rven syvyyteen pyrkien, miss? toinen taivas kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkk?, yksin?inen kallio, jonka kaljua kylke? lahden kirkas vesi v?sym?tt? suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitk? ja kapea, soudettiin ulos Kallavedelle, n?htiin vasemmalla k?dell?, noin kivenheitto matkaa salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sek? Rauhalan ett? Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ymp?r?iv?t t?t? taloa, joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja varallisuudesta.
Er??n? helteisen? kes?p?iv?n? oleskeli kaksi lasta, poika ja tytt?, Koiviston aaltoilevan ruispellon pientarella. Poika, joka n?ytti olevan v?h?n vanhempi toveriaan, loikuili sel?ll??n nurmikolla ja varjosi k?sivarsillaan silmi??n taivaan huikaisevalta valolta. Tytt? istui h?nest? v?h?n matkan p??ss? ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista, joita h?n kosolta oli ker?nnyt helmaansa. Hetken olivat he n?in ??nett?min? olleet, kun seuraava kiista syntyi heid?n v?lill??n:
--Kuule Niilo!
--Hoi?
--Sin? olet laiskin poika t?ss? maailmassa.
--Niink? luulet, Katri?
--Siit? olen varma.
--Vai niin, vai olet varma! P??t?t sen kaiketi siit?, kun n?in mukavasti t?ss? oikoilen, enk? edes ker?ile sinulle kukkia tuohon kiehkuraasi?
--Ei sinun sit? tarvitsekaan tehd?, johan minulla on tarpeeksi asti kukkia.
--Mill? nyt sitten n?ytt?isin sinulle virkeytt?ni?--Niilo kavahti istumaan t?t? kysyess??n ja katsoi tutkistellen tytt??n, joka juuri oli saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.
--Mink?t?hden sin? aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppi?, niinkuin muutkin lapset tekev?t?
--Hm--etk? sin? sit? ymm?rr?? Tietysti sent?hden, kun minua paremmin haluttaa olla niinkuin olen.
Katrin kiehkura oli nyt valmis. H?n katseli sit? ihastuksella ja n?ytti jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi h?n sen kultakutriseen p??h?ns?.
--Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! lausui h?n ilosta loistavin silmin.
--Kyll?--Niilon silm?t luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin silmiin ja hohtaviin poskiin,--kyll? on hyvin kaunis, virkkoi h?n harvaan ja painavasti, mutta ep?ilt?v?? on, tarkoittiko h?n kiehkuraa tai jotakin muuta.
Katri katsoi Niiloon.
--No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? kysyi h?n pilkallisella hymyll?.
Niilo punastui ja hypp?si yl?s nurmelta.
--Maltas, sanoi h?n, kyll? n?yt?n, onko velttous kangistuttanut j?seni?ni.
Ennenkuin Katri aavistikaan h?nen aikomustansa, oli Niilo siepannut h?net k?sivarrelleen ja juoksi, kantaen tytt?? syliss??n, pitkin pellon pientaretta; hypp?sip? viel? ojan toisellekin puolen ja sielt? taas takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eik? v?litt?nyt lainkaan Katrin kirkumisesta. Turhaan t?m? tepasteli ja ponnisteli voimiaan, Niilo vaan nauroi ja puristi h?nt? rintaansa vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. T??ll? Niilo pys?htyi l??h?tt?en ja laski kannettavansa maahan.
--Viel?k? moitit minua laiskaksi? kysyi h?n, seisahtuen Katrin eteen.
Mutta nyt oli Katri n?rk?stynyt eik? virkkanut sanaakaan; peitti vaan kasvojaan k?siins? ja itke? tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. H?n alkoi tytt?? lepytell?, laskeutui alas h?nen jalkainsa juureen ja koki v?kisen irroittaa h?nen pieni? k?si??n, jotka s??lim?tt? puristivat noita armaita sinisilmi?.
--Katri kulta, puhui h?n, miksi sin? noin v?h?st? suutut? El? itke, en min? en?? koskaan semmoista tee. Tule leikkim??n tuonne rantaan, min? opetan sinua voileipi? viskaamaan.
Katri tirkisteli sormiensa v?list? Niiloon, tutkiakseen, oliko t?m? t?ytt? totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo tahtoi h?nt? houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi h?nen silm?yksens? ja ihastui, otti tytt?? k?dest? ja vei h?nt? l?hemm?ksi rantaa.
Siell? h?n etsi sopivia kivi?, joista antoi parhaimmat Katrille ja j?tti itselleen huonoimmat. Kyyneleet tyt?n silmiss? olivat jo kuivuneet.
--Katsos nyt, Katri!
Niilo viskasi kiven niin taitavalla k?dell? j?rvelle, ett? se kuudesti