Lyhyitä kertomuksia | Page 5

he l?hestyiv?t Elsaa, joka hymysuin ja lempeill? silm?yksill? tervehti miest??n.
--Tule, Antti, illallista sy?m??n, ennenkuin puuro j??htyy--sanoi h?n.
--Tulen, ja sua kiit?n Elsani--vastasi Antti, syleillen vapaalla k?sivarrella vaimoaan--kiit?n t?st? ja kiit?n siit?kin illasta, jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin.--
--Unhota se jo!--
--Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sit? ilolla, sill? se kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimm?inen askeleeni pahalla tiell? heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi silt? karkoitti. Eik? siis syyt? sit? ilolla muistella?--
--On niinkin, Anttiseni. Ja menemmek? huomenna niinkuin ennenkin yhdess? markkinoille myym??n voitamme ja muita tavaroitamme?--
--Sen teemme, Elsa, ja ostamme sielt? samalla pikku Annalle ensimm?isen lukukirjan.
Pikku Anna hyp?hti ilosta. ?iti toi puurovadin p?yd?lle, Antti luki ruokaluvun ja tyytyv?inen perhe istui illallisp?yt??n.
[1877. "P?ij?nne" 1878, n:ot 34, 35. Novelleja ja kertomuksia I, 1878. Novelleja I, 1892.]

?ITI JA POIKA.
Useassa kohden P?ij?nteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia. Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan tomuun, mutta latvat osoittavat yl?s taivaan siint?v??n korkeuteen,-- mykkin?kin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylh?ist? p??m??r??. Vaan kun vieno tuulen humina mets?n hiljaisuuden tauottaa, silloin salainen humina kuuluu pet?jik?st?, silloin myk?t ovat puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita vuosisadan kuluessa joko itse ovat n?hneet, tai P?ij?nteen aallot rannalla heille kuiskaelivat.
Oli kolkko, syksyinen p?iv?. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat korkeina, vaahtop?isin? P?ij?nteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, niiden n?k? oli uhkaava, peloittava.
Ristisel?ll? kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja venheess? istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta rintaansa vasten. Valtavasti sykki ?idin syd?n ja h?nen silm?ns? tuijottivat tuskallisina kohden synkk?? taivasta. Mies, joka istui etup??ss?, koki ainoalla airolla, mik? h?nell? viel? oli j?lell?, ohjata venheen kulkua, vaikka selv??n n?ki sen turhaa olevan. Vakaana istui h?n siin?, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyll? otsalla, viimeisill? voimillaan taistellen Ristisel?n kuohuvan kidan kanssa. Kauhistuksella oivalsi h?n takanap?in hirmuisen aallon vy?riv?n heid?n j?less??n. Se saavutti venheen,--l?i sis??n ja kasteli vanhemmat. Tuli toinen--k?vi samoin. Tuli kolmas, entisi? valtavampi, saavutti venheen ja--l?i sen pirstaksi luotoon.
Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen is?. Mutta sama aalto, joka is?n hautaan painoi, kantoi ?idin lapsineen turvaan, saaren ruohoiseen rantaan. ?iti kun tointui, heitt?ytyi surkealla valituksella lapsensa yli, kostutti kyyneleill??n hentoisen kalveita kasvoja ja suuteli h?nen kylmi? huuliaan ja umpeen vaipuneita silmi??n.
--Oi taivaan suuri Luoja, huokasi h?n ahdistetulla syd?mmell?, el? salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet h?nen kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Is? laupias!
Ja taivaan ovi aukeni,--?idin rukous oli l?yt?nyt tien Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Syv? huokaus nousi lapsen rinnasta ja h?nen suloiset silm?ns? hymyiliv?t kiitolliselle ?idille.
* * * * *
Hetket kuluivat, p?iv?t p??ttyiv?t. Kaksikymment? oli jo vuotta vierinyt ajan hautaan, kun taas sama ?iti ja sama poika kulkivat P?ij?nteen vesi?. Nyt oli ihana, kes?inen ilta. Taivas kaarsi selke?n? ja puhtaana yl?h?ll?, ei pienink??n pilven hattara himment?nyt sen sinerv?? loistoa. Auringon kirkas valo valui hempe?n? alas l?nteisen taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat s?teet veden tyyness? kalvossa.
Hiljaisuutta h?iritsi ainoastaan tuo iloinen h??joukko, joka soitolla ja riemulla kulki Ristisel?n poikki. Etummaisena souti morsiusparin koivuilla ja kukkaseppeleill? kaunistettu pursi ja heti j?less? tulivat muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset leikkipuheet ja soiton s?veleet kaikuivat loitolle ymp?ri.
Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari ensimm?isen venheen keskell?. Sulhanen, kahdenkymmenen vuotias, rehev? nuorukainen, katseli s?ihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan. Kuinka vieh?tt?v?n suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas, lemmitty neitonen, jonka h?n nyt oli omakseen saanut!
--Mun armaani, kuiskasi nuorukainen, hell?sti puristaen morsiamensa k?tt?, ole tervetullut sin?, mun syd?mmeni rakastettu, uuteen kotiisi! Suokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!
Kainosti loi morsian loistavat silm?ns? alas, huulensa hymyiliv?t ja ujouden puna kajasti h?nen hempeill? poskillaan.
Morsiusparia vastap??t? istui sulhasen ?iti, sama ?iti, joka kaksikymment? vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut rantaan. Tuossa edess??n oli nyt h?nen poikansa, onnellisena ja pulskana nuoruuden terveydess??n. ?iti painoi k?tens? ristiin, ja kiitollinen huokaus nousi h?nen rinnastaan yl?s taivasta kohden, mutta silmi??n ei h?n voinut k??nt?? jalosta morsiusparista. Ja vaikka n?yttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan ?itins?, ei kateus kuitenkaan sijaa l?yt?nyt ?idin rakkautta sykkiv?ss? syd?mmess?.
* * * * *
Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe n?htiin j?lleen kiit?v?n P?ij?nteell?. Mutta soitot ja huilut eiv?t nyt mukana olleet, eik? riemuhuudot ymp?rist?lle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista ty?t??n, vakaana ohjasi per?mieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli keskell? venhett? ja vanha, ij?k?s vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon syd?n oli s?rjetty, kasvonsa murheen murtamat ja v?syneen? nojasi h?n p??t??n ruumis-arkkuun. Kyyneleet valuivat tulvana alas h?nen ryppyisi? poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopeanharmaat hiukset arkun mustalla kannella. Siin? lep?si h?n, jota myrsky-iltana oli povelleen sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siin? lep?si el?m?ns? ilo ja toivo, siin? vanhojen p?iviens? turva.
--Oi Jumalani, huokasi surun kalvaama ?idin syd?n, miksi katkaisit h?nen el?m?ns? langan liian varhain, miksi tempasit minulta poikani miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Is?, miksi loit S? ihmisen niin kurjaksi ja mit?tt?m?ksi, miksi eksytit h?net t?nne, maallisen el?m?n turhuuteen ja katoovaisuuteen? S? rakkauden Jumala, miksi olet niin