Luutnantti Jergunovin juttu | Page 6

hänen hämmästyksekseen
Emilia ei ollut kotona. Täti otti häntä vastaan ja hänen suureksi
ihmeekseen tämä ensin puheen aluksi niiasi ja kertoi sitten hänelle,
miten odottamattomat seikat olivat pakoittaneet Emilian lähtemään ulos,
vaan että hän kohta palautuisi ja oli pyytänyt luutnanttia odottamaan
häntä. Rouva Fritschellä oli päässä aivan valkoinen myssy, hymyili,
puhui mielittelevällä äänellä ja koetti selvään antaa äkeille kasvoilleen
niin herttaisen näön kuin mahdollista; ne eivät kuitenkaan tulleet
paremmiksi näiden ahkeroimisien kautta, vaan herättivät päinvastoin
sen kautta arveluita ja epäluuloa. -- "Istukaa, herrani, istukaa", sanoi
hän, työntäen esille nojatuolin. -- "Ja toivon varmaan teidän suovanne
minulle kunnian tarjota teille vähän virvoitusta". Rouva Fritsche niiasi
taas, meni ulos ja palasi kohta tuoden kupin suklaatia
rautaläkki-tarjoimella. Suklaati ei ollut parahinta laatua; kuitenkin joi
luutnantti sitä hyvällä halulla, vaan koetti turhaan miettiä selville, mitä
tämä äkillinen, nöyrä kohteliaisuus rouva Fritschen puolelta voisi tietää
tahi mitä kaikki tämä merkitsisi. Emilia ei tullut. Jo oli luutnantin
kärsivällisyys loppua, kun äkkiä hänen korvaansa kohtasi kitaran ääni,
joka tunkeutui hänen luokseen huoneen seinän läpi. Sävel -- vielä yksi
-- kolmas, yhä voimakkaampi ja täysi-äänisempi. Luutnantti säpsähti
hämmästyksestä. Emilialla oli kyllä kitara vaan siinä oli ainoastaan
kolme kieltä; ostaa uusia hän ei vielä ollut ennättänyt, ja paitsi sitä
eihän Emilia ollut kotona. Uudestaan helisi sävel, ja tällä kertaa niin
täysi-äänisesti kuin jos se olisi tullut siitä huoneesta, jossa hän oli.
Luutnantti kääntyi korollaan ympäri ja päästi hämmästyksen ja
kauhistuksen huudon ... hänen edessään, pienen, matalan oven
kynnyksellä, jota ovea hän ei tähän saakka ollut huomannut, koska tuo
iso kaappi oli sen peittänyt, seisoi tuntematon, outo olento, ei lapsi,
vielä vähemmin impi. Tämä olento oli puettu pitkään valkoiseen
hameesen loistovärisillä kudotuilla kirjoilla, ja jalassa hänellä oli
punaiset korkeakorkoiset kengät. Hänen paksu, raskas, musta tukkansa,
jota kultainen otsasolki piti koossa, kävi hänen pienestä päästään
manttelin tapaan yli hennon, laihan vartalon. Tämän omituisen hunnun
alta kiilti kaksi suurta silmää, ja pari hienoa päivettynyttä, kultaisilla

rannerenkailla koristettua käsivartta piteli käsillään kitaraa. Tuskin voi
hänen kasvojensa piirteitä huomata, niin pieniltä ja himeiltä ne
näyttivät; ainoastaan hieno terävä nenä kuvautui suorana viivana
punaisten huulien yläpuolella. Luutnantti seisoi kuin kivettyneenä. Hän
tuijotti päätään kääntämättä tähän eriskummaiseen olentoon, joka myös
katseli häneen sanaa sanomatta. Vähitellen tuli hän kuitenkin
tolkkuunsa ja lähestyi häntä epäilevillä askelilla. Synkät kasvot alkoivat
hymyillä, lumivalkoiset hampaat kiillähtivät äkkiä, pää kumartui ja
näyttäytyi, pudistaen vahvaa tukkaa, kaikessa hienossa kauneudessaan.
"Ken on tämä lemmon lapsi?" mutisi luutnantti, ja astuen vielä
lähemmäksi, sanoi hän hiljaisella äänellä: lapsi, "lapsi, ken sinä olet?"
"Tännepäin", vastasi hän matalalla äänellä ja vieraalla äännöksellä,
joka pani koron väärään paikkaan, "tänne-päin" ... ja otti samalla
askeleen taaksepäin. Luutnantti astui yli kynnyksen hänen perästään ja
tuli hyvin pieneen huoneesen ilman ikkunoitta ja jonka katto ja seinät
olivat peitetyt raskailla kamelilankatapeteilla. Väkevä myskihaju oli
melkein tukehuttaa hänet; kaksi hienoa keltaista vahakynttilää paloi
pyöreällä pöydällä, joka seisoi hyvin matalan turkkilaisen sohvan
edessä; eräässä nurkassa nähtiin hyvin pieni sänky, jonka edessä oli
uutimet itämaalaisesta, atlaska-juovaisesta muslinista, ja pään-aluksen
puolella riippui seinällä rukousnauha meripihkahelmistä ja punaisella
silkkitupsulla toisessa päässä.
"Mutta sanokaa minulle: kukas te olette?" sanoi luutnantti uudelleen.
"Sisar ... Emilian sisar".
"Te olette hänen sisarensa? Te asutte täällä?"
"Niin".
Luutnantti ojensi taas kätensä häntä kohtaan, vaan hän väistyi taas
taaksepäin.
"Mistäs se tulee, ettei hän koskaan ole maininnut mitään teistä minulle?
Oleskeletteko piilossa?"

Pienokainen nyykytti myöntäen päätään.
"Todellakin! Ja mikä teillä on syynä piileskellä? Sentähden en siis ole
koskaan saanut nähdä teitä! Minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla ole
ollut vähintäkään aavistusta teidän olemassa olemisestanne... Kuinka!
ja tämä vanha, lihava rouva Fritsche on teidän tätinne?"
"Niin".
"Hm ... näyttää siltä kuin te ette olisi oikein perehtynyt venäjän kielen
puhumiseen. Mikä teidän nimenne on?"
"Kolibri".
"Kuinka?"
"Kolibri".
"Kolibri! onpa se erinomaisen outo nimi. Luulen Afrikassa löytyvän
eräänlaisia hyönteisiä, joita nimitetään sillä nimellä, vai miten?"
Kolibri nauroi. Hänen naurunsa helähti niin katkonaisesti ja
kummallisesti, ikäänkuin jos olisi laseja kilistetty vastakkain hänen
kurkussaan. Hän pudisti vakaasti päätään, loi pikaisen katseen
ympärilleen, asetti kitaran luotaan ja oli hyppäyksellä ovella, jonka hän
äkisti sulki. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja notkeat ja niitä
seurasi tuommoinen kuiva kahiseminen, joka on sisiliskoille omituinen.
Hänen hiuksensa ylettyivät takanapäin polventaipeisin saakka.
"Miksi suljette oven?" kysyi luutnantti.
Kolibri pani sormen huulillensa. -- "Emilian tähden", sanoi hän.
Luutnantti hymyili vähän ilkkuvasti.
"Te olette ehkä mustasukkainen?"
"Mitä?" kysyi Kolibri, nostaen päätään ja antoi, samoin kuin jokaisessa
kysymyksessä minkä hän teki, kasvoilleen hyvin lapsellisen katsannon.

"Mustasukkainen ... suuttunut..."
"Oi, niin juuri!"
"Te osoitatte minulle suurta kunniaa. Sanokaa minulle, kuinka vanha te
olette?"
"Kymmenen ja seitsemän".
"Seitsemäntoista, te tarkoitatte varmaan?"
"Niin".
Luutnantti silmäili outoa seurakumppaniaan vielä enemmän tutkivalla
katseella kuin ennen.
"Vaan oikeinhan te olette pieni kauneuden ihme! Mitkä hiukset! mitkä
silmät! ja nuo kulmakarvat sitten!..."
Kolibri alkoi taas nauraa ja pyöritteli verkkaan kauniita silmiään.
"Niin, minä olen kaunotar", sanoi hän kummallisella arvoisuudella.
"Istukaa ... minä -- -- aivan teidän viereenne... Näettekö, kukka, kaunis
kukka, joka tuoksuu hyvälle!"
Hän veti esille vyöttimestään valkoisen