Luutnantti Jergunovin juttu | Page 5

luutnantti suuttui siitä, vaan Emilia nauroi
hänelle vasten naamaa. Täytyipä luutnantin viimein vielä tunnustaakin,
ei ainoastaan että hän oli kykenemätön hankkimaan itselleen
minkäänlaista kunnioitusta Riigan naisten luona, vaan myös etteivät
edes luottaneet häneen. Sillä ei koskaan häntä päästetty sisään heti eikä
ennenkuin oli ensin pidetty tarkkaa tutkintoa. Usein täytyi hänen
odottaa; toisen kerran sai hän kääntyä takaisin ilman muitta mutkitta ja
ettei hän pääsisi heidän asioitaan tuntemaan, puhuivat he aina hänen
läsnä ollessaan keskenään saksaa. Emilia ei tehnyt hänelle vähintäkään
selkoa teoistaan ja toimistaan; ja kaikkia hänen kysymyksiänsä Emilia
aina tarkoin kierrätteli. Mikä kuitenkin enemmin huoletti häntä oli se
seikka, että rouva Fritschen talossa, joka, jos kohta näöltään vähäinen,
kuitenkin oli jokseenkin avara, löytyi useampia huoneita, jotka aina
olivat hänelle suljetut. -- Tästä kaikesta huolimatta kävi Jergunov yhtä
uutteraan Emilian luona. Hän löysi siellä, niinkuin sanotaan, rakastavan
sydämen, ja hänen turhamielisyyttään kutkutti, kun hänen nuori
ystävänsä, joka edelleen kutsui häntä Florestaniksi, yhä enemmän ja
enemmän ihaili hänen miehistä kauneuttaan, ja huomasi että hänen
silmänsä olivat paratiisilinnun silmien näköisiä.
Lämpimänä kesäpäivänä, puolenpäivän aikaan, tuli luutnantti,
vietettyään koko aamupäivän polttavassa auringonhelteessä työmiesten
luona laivanveistämöllä, läähättäen ja uupuneena pienelle, hänelle
kovinkin hyvin tunnetulle portille. Hän kolkutti; ei annettu hänen
odottaa. Tuskin päästyään niin sanottuun salongiin heittäytyi hän
sohvalle. Emilia lähestyi häntä ja pyyhki hänen kovassa hiessä olevaa
otsaansa nenäliinallansa.
"Kuinka väsynyt hän on! ja niin kuuma!" sanoi hän sääliväisenä;
"ystävä raukka! Jos hän edes olisi avannut kauluksensa hakaset! Herra
Jumala, näkeehän hänen pienen sydämensä jytkyttävän hänen
rinnassaan!"
"En jaksa enää", vastasi Jergunov huoahtaen. "Jaloillani aamusta
varhain ja tämä polttava aurinko sitten! Ensin arvelin paeta kotiin, vaan
siellä odottaa minua ruunun tavaranhankkijat, nuo verimadot. Täällä,
sinun luonasi -- mikä raittius ja vilppaus! Luulenpa melkein että

mieleni tekisi nukahtaa hiukan, jos uskaltaisin".
"Tee se huoletta, ei kukaan ole sinua häiritsevä".
"Vaan minä en tiedä, tokko minä --"
"Mitä hullutuksia! Nuku! Minä tuuditan sinua nukkumaan".
Hän alkoi rallatella tuutulaulua. Luutnantti sanoi: "voisinkohan saada
lasin vettä ensin!"
"Tuoss' on vähän, raitista ja kirkasta kuin kristalli. Odotapas, minä
panen pienen tyynysen pään-alaiseksi ... noin ... ja sitten tämä ...
kärpäsien tautta".
Hän peitti hänen kasvonsa kaulaliinallaan.
"Tuhannen kiitoksia, pieni Cupidoni", sanoi luutnantti, ja heti oli hän
nukkunut. Emilia lauloi, hiljaa huojuttaen ruumistaan edestakaisin,
ikäänkuin olisi hän tuuditellut ja nauroi itse liikunnolleen ja laululleen.
Tunnin kuluttua heräsi Jergunov. Hänestä oli tuntunut unessa ikäänkuin
joku olisi kumartunut hänen ylitsensä ja kosketellut häntä. Hän otti pois
liinan, joka peitti hänen silmiään. Emilia oli aivan hänen vieressään
polvillaan, semmoinen mielen-ilmaus kasvoissaan, jommoista
luutnantti ei ennen ollut niissä huomannut. Emilia nousi pikaan
paikaltaan ja kiiruhti ikkunan luo, kätkien jotakin taskuunsa. Luutnantti
ojensi jäseniään. -- "Olen maannut aika lailla", sanoi hän. "Tule tänne
luokseni hiukan, armas neitini". Kun Emilia lähestyi häntä, nousi hän
äkkiä sohvalta, pisti kätensä hänen taskuunsa ja veti esille siitä pienet
saksit. -- "Jesus!" huusi Emilia ehdottomasti.
"Ne on saksit?" änkytti luutnantti.
"Luultavasti. Mitäs luulit löytäväsi? Ehkä pistoolin? Oi kuin
naurettavan hullun näköinen hän on! posket rutussa kuin päänalus,
tukka aivan pystyssä niskasta, eikä hän edes naura! Oh!"
Emilia oli naurusta pakahtumaisillaan.

"No tarpeeksi jo", sanoi luutnantti suuttuneena; "ell'et voi keksiä mitään
sukkelampaa, niin minä menen tieheni... Minä menen", sanoi hän kun
tyttö edelleen nauroi, ja otti lakkinsa. Emilia vaikeni. -- "Hyi, kuinka
häijy hän on", sanoi hän, -- "oikea venäläinen; kaikki venäläiset ovat
häijyjä. Nyt hän menee tiehensä. Hyi! Eilen lupasi hän minulle viisi
ruplaa, tänään hänellä ei ole mitään minulle antaa, ja nyt hän menee
tiehensä".
"Minulla ei ole rahoja muassani", mumisi luutnantti, jo oven
kynnyksellä. -- "Hyvästi".
Emilia seurasi häntä silmillään ja heristi häntä sormellaan. -- "Kuulkaa
nyt, mitä hän sanoo: hänellä ei ole rahoja! Oh, minkälaisia pettureita
kaikki nämä ryssät ovat. Vaan varro, varro, herra rajupää! Täti kulta,
tulkaas tänne -- minulla on teille jotakin kerrottavaa".
Saman päivän illalla huomasi luutnantti päältään riisuessaan, vyönsä
yläreunan, tuon vyön, jota hän aina piti vyötäisillään, olevan
aukiratkotun sormen pituudelta. Järjestystä rakastavana ihmisenä otti
hän heti neulaa ja rihmaa, vahasi rihman ja ompeli huolellisesti kiinni
reiän, ottamatta ollenkaan sen enempää huomioonsa tätä vähäpätöistä
seikkaa.
Seuraavana päivänä oli luutnantilla virkatoimia rasitukseksi asti. Hän ei
edes iltapäivällä jättänyt kotoaan, ja yömyöhään saakka kirjoitti ja
kopioitsi hän otsansa hiessä ilmoituskirjeitä esimiehillensä, mutta
sekoitti säälimättä korkomerkit ja pani aina huutomerkin "mutta" sanan
perään ja puolipisteen "kuitenkin" sanan perään. Seuraavana aamuna
tuli pieni juutalaistyttö paljain jaloin ja repaleisessa hameessa ja toi
hänelle kirjeen Emilialta, ensimmäisen, jonka hän oli häneltä saanut.
"Armahin Florestan!" kirjoitti hän, "oletko vihoissasi
Zuckerpüppchen'illesi, koska sinä et tullut hänen luokseen eilen? Rakas
ystäväni, älä ole suutuksissa, ja ellet tahdo että armas Emiliasi itkee
monta kuumaa kyyneltä, niin tule estelemättä iltapäivällä kello 5.
(Viitosen ympärille oli pieni, kynällä piirretty kaksinkertainen
kukkaseppele.) Armas Emiliasi".
Luutnantti kummastui. Hän ei ollut pitänyt Emiliata siksi sivistyneenä.

Hän antoi lapselle kopeekan ja käski sanoa tulevansa.
Jergunov piti sanansa. Kello ei vielä ollut viittä lyönyt, kun hän jo
kolkutti rouva Fritschen porttia. Mutta