Luutnantti Jergunovin juttu | Page 4

kokonaan perlemolla kirjaeltu; vaan kielet ovat rikki.
Annattehan te minulle jotakin, niin että voin saada siihen uudet, eikö
niin, herra upseeri? Silloin minä myös laulan teille kauniin saksalaisen
romansin, niin liikuttavan... Ja taidatteko tanssia? -- Ette? --
Mahdotonta? Minä opetan teitä tanssimaan ecossaise'a ja kasakkaa. Tra
la la, tra la la"... Ja Emilia alkoi hyppiä ympäri huonetta. -- "Katsokaat
mitkä sievät saapikkaat minulla on. Ne ovat Varsovasta. Vaan miksi
ai'otte nimittää minua?"
Luutnantti punastui korviin saakka. "Tahdon nimittää teitä armaaksi
Emiliakseni".
"Teidän täytyy sanoa minua 'mein Zuckerpüppchen'iksi'
[sokerinuppuseni = sydänkäpyseni]. Koetellaan, sanokaapas se minun
perästäni".

"Aivan kernaasti, vaan pelkään sen tulevan kovin vaikeaksi minun
kielelleni".
"Se ei tee mitään, ei mitään. Sanokaa nyt: mein..."
"Mahin..."
"Zucker..."
"Tsouker..."
"Püppchen, püppchen, püppchen".
"Pü ... ei, en saa sitä suustani".
"Kyllä saatte, teidän täytyy. Tiedättekö, mitä se merkitsee. Saksaksi on
se mieluisin sana, minkä nuori nainen voi saada kuulla. Minä selitän
sen teille sittemmin, sillä tässä tulee täti tuoden samovaria". Emilia
taputti käsiään. -- "Täti kulta, minä tahdon juoda teeni kermalla,
löytyykö sitä siellä?"
"Vaiti", sanoi täti saksaksi äreällä äänellä.
Luutnantti viipyi rouva Fritsche'ssä myöhään saakka. Nikolajeviin
tultuaan hän ei ollut vielä viettänyt niin hauskaa iltaa. Monasti juohtui
kyllä hänen mieleensä, että tuskin upseerille, aatelismiehelle, sopi
seurustella semmoisien kanssa kuin Riigan fröökynän ja hänen tätinsä;
mutta Emilia oli niin viehättävä, hän puhui niin lystikkäästi, katsoi
häneen niin kujeellisilla katseilla, niin että hän jätti kaikki epäilykset,
saadakseen kerran vapaasti nauttia elämää; jota tekemään muuan pappi,
eräs hänen sukulaisensa, oli häntä kehoittanut. Ainoastaan yksi seikka
saattoi hänet hiukan levottomaksi ja vaikutti ilkeästi hänen mieleensä.
Kesken hänen vilkkainta juttuaan Emilian ja tätin kanssa, avautui
huoneen ovi raolleen, tarpeeksi että siitä sopi miehen käsivarsi, joka
asetti jokseenkin suuren, ruokaliinaan käärityn paketin eräälle tuolille.
Tällä käsivarrella oli musta hiha, jossa huomattiin kolme pientä
hopeanappia. Molemmat naiset tarttuivat uteliaasti kääryyn, tutkiakseen
sen sisällystä. -- "Ei ne ole samoja lusikoita", huusi Emilia; mutta täti

sysäsi hänet syrjään kyynäspäällään ja kantoi niin kiiruusti ulos paketin,
ettei solminnut edes kiinni ruokaliinan neniä. Luutnantti tuli nähneeksi
yhden näistä ja luuli siinä huomaavansa veritahran näköisen punaisen
pilkun. -- "Mitä siinä oli?" kysyi hän; "oletteko saaneet takaisin vielä
enemmän varastettuja tavaroitanne?"
"Olemme", sanoi Emilia vitkaan, -- "ne on hankittu meille takaisin".
"Kuka on ne löytänyt? miespalvelijanne?"
Emilia veti kulmiansa ryppyyn.
"Mikä miespalvelija?" kysyi hän; "meillä ei ole semmoista".
"Mutta kaikissa tapauksissa joku mies?"
"Ei koskaan astu mies yli meidän kynnyksemme".
"Pyydän tuhat kertaa ... mutta minä tunsin aivan varmaan jonkun
'vengerka'n' hihan, -- ja tämä lakki sitten?"
"Ei koskaan, ei koskaan astu mies yli meidän kynnyksemme", kertoi
Emilia uudestaan painolla. -- Mitä te olisitte voineet nähdä? tämä lakki
on minun".
"Kuinka? -- teidän?"
"Niin, minun. Joskus pistää päähäni käydä naamiohuveissa. Sanalla
sanottu: se on minun -- olkoon se tarpeeksi sanottu!"
"Mutta kukas antoi teille tuon paketin?"
Emilia ei vastannut mitään, vaan seurasi tätin esimerkkiä ja meni ulos.
Muutamien minuuttien perästä tuli hän kuitenkin takaisin, ja kun
luutnantti uudestaan tahtoi tehdä muutamia kysymyksiä häneltä, katsoi
hän tuimasti luutnanttiin, ja sanoessaan tälle että kavalierin pitäisi
semmoista uteliaisuutta hävetä, vaihetteli eri tunnon-ilmaukset hänen
kasvoissaan ja hän kävi synkäksi. Mutta kohta otti hän kortit esille
pöytälaatikosta ja kehoitti luutnanttia povaamaan hertassa.

Jergunov otti hymyillen kortit, ja kaikki epäluuloisuus katosi kohta.
Mutta nämä ilkeät ajatukset tulivat takaisin vielä samana iltana. Hän oli
jo jättänyt taakseen talon laipiossa olevan, kadulle vievän pienen portin
ja viimeisen kerran huutanut Emilialle: "hyvästi, Zuckerpüppchen", kun
pieni tanakka mies sujahti hänen sivuitsensa ja kirkas kuuvalo näytti
hänelle mustalaisen laihat kasvot mustilla viiksillä, kotkannenällä ja
säihkyvillä silmillä tuuheiden kulmakarvojen alla. Tämä mies piilottihe
kiiruusti erään huoneenkulman taakse. Varmaan luuli luutnantti
tuntevansa, -- ei hänen kasvojansa, sillä niitä hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt, -- vaan kyllä hänen nyörinuttunsa hihan noilla kolmella
hopeanapilla. Joku levottomuus heräsi ymmärtäväisen ja järkevän
nuoren miehen sielussa. Kun hän oli tullut kotiinsa, ei hän, aivan vasten
tapaansa, sytyttänyt suurta merenvaahtopiippuansa. Kyllähän muuten
odottamaton yhtymys lumoavan Emilian kanssa ja hänen seurassaan
vietetyt ihanat hetket saattoi olla syynä hänen liikutettuun mielensä
tilaan.

II.
Mitkä luutnantin epäilykset lienevät olleetkaan, niin katosivat ne kohta
ja jälkeä jättämättä. Hänen käyntinsä Riigan naisten luona tulivat yhä
tiheämmiksi. Alussa kävi Jergunov heidän luonansa ainoastaan salaa,
koska hän tavallansa häpesi olla heidän tuttavansa; mutta kohta näytti
hän julkisesti pitävänsä vastasaatujen tuttaviensa asuntoa kaikkia muita
taloja parempana; luonnollisesti jäivät hänen oman nuorenmiehen
asuntonsa neljä kolkkoa seinää saman ylenkatseen alaisiksi. Rouva
Fritsche ei enää herättänyt vastenmielisiä tunteita hänessä, vaikka tämä
edelleen kohteli häntä jokseenkin epäkohteliaasti, melkeinpä
halveksivaisesti. Tämänkaltaiset naiset pitävät luonansa käviöitään
arvossa heidän auliutensa mukaan, eikä luutnantti ollut aivan
saituudesta vapaa. Mitä lahjoihin tulee, niin hän kernaimmin tarjosi
pähkinöitä, rusinoita ja piparkakkuja. Ainoastaan yhden kerran oli hän
-- käyttääksemme hänen omia sanojansa -- saattanut itsensä häviöön:
hänellä oli ollut mukanaan Emilialle pieni kaulahuivi, oikeata
franskalaista, punaista silkkikangasta. Samana päivänä tämä poltti
nipukat siitä kynttilällä; luutnantti nuhteli häntä siitä ja heti solmi

Emilia sen kissansa häntään;