Luutnantti Jergunovin juttu | Page 3

matalaan huoneesen. Hyvin iso kaappi
ja kiiltopalttinalla peitetty sohva täyttivät toisen seinän. Ovien päällä ja
ikkunoiden välissä nähtiin kahden mitra päässä olevan arkkipiispan ja
muutaman turbani päässä olevan turkkilaisen pahoin pidetyt
muotokuvat. Huoneen kaikki sopet ja nurkat olivat täynnä arkkuja ja
hattulippaita ja vaperain tuolien ympäröimänä seisoi siinä vielä avattu
peluupöytä, jonka päällä oli miehen myssy ja sen vieressä puoleksi
tyhjennetty lasi vaassavettä. Ämmä, jonka luutnantti oli huomannut
portilla, seurasi häntä kintuilla. Se oli likaisen näköinen juutalais-akka.
Hänen pienten vinojen silmäinsä katseet olivat ilkeät; muutamat
harmaat karvat peittivät hänen paksua ylähuultaan. Emilia esitteli häntä
luutnantille sanoen: "tämä on minun tätini, rouva Fritsche".
Jergunov ei voinut salata hämmästystään; kuitenkin katsoi hän
velvollisuudekseen mainita nimensä ja säätynsä, johon rouva Fritsche
ainoastaan vastasi karkealla katseella ja kysyi sisarensa tyttäreltä
venäjäksi, tahtoiko hän juoda teetä.
"Oi, kyllä, teetä!" sanoi Emilia. "Eikös totta, herra upseeri, juottehan te
teetä? Voi, hyvä täti, olkaa niin hyvä ja tuokaa sisälle samovari. Mutta
mistä syystähän te nyt jäätte seisomaan, herrani, ettekä istu? Herra
Jumala, kun olette kursasteleva! Sallitteko että otan päältäni shaalin?"
Emilian puhuessa, kääntyi hänen päänsä yhdeltä puolelta toiselle ja
vaikutti liikahduksia hänen hartioissaan, aivan niin kuin linnuilla on
tapana käyttäitä kun ovat istuutuneet oikein mukavasti puun latvaan ja
aurinko paistaa heidän päällensä joka taholta.

Luutnantti otti tuolin ja rupesi, annettuaan käytökselleen tarpeellisen
totisen arvoisuuden, puhumaan varkaudesta, mutta Emilia keskeytti
hänet kohta. -- "Elkää tehkö itsellenne niin suurta vaivaa sen takia",
sanoi hän; "koko asia ei ole enää mitään; tätini kertoi minulle juuri nyt,
että parhaimmat tavarat ovat löydetyt". Tässä murisi rouva Fritsche
muutamia sanoja itsekseen ja läksi ulos huoneesta. -- "Ei olis ollut
tarvis edes käydä polisin luona; vaan minä en voi koskaan itseäni
pidättää. Minä olen niin ... te ette ymmärrä saksaa ... olen niin pikainen
luonteeltani. Katsokaa minuun; nyt en enää sitä ajattele, en
vähintäkään!"
Luutnantti katsoi Emiliaan: hänen kasvonsa osoittivat todellakin entistä
huolettomuuttaan. Kaikki hymyili näissä mitä suloisimmissa kasvoissa,
kaikki: pitkien tuhkaharmaitten ripsien varjoamat silmät, suu, posket,
leuka, vieläpä pikku kuoppakin leu'assa, vieläpä pienen nykeränenän
nippukin. Hän lähestyi särkynyttä peiliä ja järjesti hiuksiansa, laulellen
ja räpähyttäen silmillään. Jergunov seurasi tarkasti jokaista hänen
liikuntoaan. Hän oli erinomaisen mieltynyt tyttöön.
"Oletteko antava minulle anteeksi", sanoi tämä yhä kiekaillen peilin
edessä, "että olen teidät kuljettanut tänne? Olisiko se teistä
vastenmielistä?"
"Mitä te sanotte?"
"Minä olen jo sanonut teille, että olen niin pikapäinen luonteeltani.
Minä teen ensin ja sitten ajattelen, usein en ajattele ollenkaan. Mutta
mikä teidän nimenne on, herra upseerini? voiko saada tietää sen?" Niin
sanoen kävi hän totisena seisomaan luutnantin eteen ja asetti pyöreät
käsivartensa ristiin rinnoilleen.
"Nimeni on Jergunov, Kuisma Vassilievits Jergunov", vastasi
luutnantti.
"Jergu..., voi, sitä nimeä en voi lausua, se on kovin vaikea minulle;
minä tahdon kutsua teitä Florestaniksi. Minä tunsin Riigassa erään
herra Florestanin, jolla oli oivallisinta silkkivaatetta myydä, ja kaunis
oli hän! ... ei vähemmin kuin te. Vaan voi kuin olette soreavartaloinen,

juuri kuin oikea venäläinen sankari! Minä pidän venäläisistä, minä olen
itse venakko; niin, minä olen venakko, sillä minun isäni oli upseeri,
hänen piti saaman rintatähtikin... Mutta minulla on valkoisemmat kädet
kuin teillä". Hän nosti käsivartensa päänsä yli, liikutteli käsiänsä edes
takaisin, että veri laskeutuisi alas, ja sanoi, äkkiä antaen niiden taas
pudota alas: "näette sen, minä pesen niitä aina hyvänhajuisella
kreikkalaisella saippualla. Haistelkaa vaan niitä ... no ei ... ei
suudelmaa ... sitä varten minä en näyttänyt niitä teille. Missä
sotajoukossa te palvelette?"
"Minä palvelen laivastossa, yhdeksännessätoista
Mustanmeren-komppaniassa".
"Ah, te olette meri-upseeri!... Onko teillä iso palkka?"
"Ei, ei erittäin".
"Te olette varmaan hyvin urhoollinen; minä näen sen teidän silmistänne.
Mitkä paksut kulmakarvat teillä on! Kuuluu olevan hyvä voidella niitä
kynttiläntalilla yöksi, saadakseen niitä paremmin kasvamaan. Mutta
miksi teillä ei ole ollenkaan viiksiä?"
"Se on vasten virka-ohjetta".
"Hyi, miten tuhma se on, teidän virka-ohjeenne! Onko se tikari, tuo
joka teillä on tuossa?"
"Se on kuvetappara, jommoista merisotamiehet kantavat".
"Ah, kuvetappara! onko se terävä? Antakaa minun katsoa!"
Ja ummistaen silmiänsä ja purren huuliaan veti hän ponnistuksella terän
tupesta ja asetti kärjen vasten nenäänsä. "Poikkilyötyhän se on kärjestä,
teidän kuvetapparanne", sanoi hän; -- "ja kuitenkin saattaisin minä
tappaa teidät yhdellä ainoalla iskulla". Samalla uhkasi hän luutnanttia,
joka oli pelkäävinään ja ääneensä nauraen väistyi taaksepäin. Myöskin
tyttö rupesi nauramaan.

"Minä armahdan teitä", sanoi hän ja asettui majesteetilliseen asentoon,
-- "tuoss' on, ottakaa aseenne takaisin. Mutta kuulkaapa! -- kuinka
vanha te olette?"
"Viidenkolmatta".
"Ja minä yhdeksäntoista. Herra Jumala kuinka somasti!"
Emilia nauroi niin hillimättömästi, että hän melkein oli kaatua
selällensä. Luutnantti tuskin liikahti tuolillaan eikä voinut kääntää
silmiään noista terveistä, ruusuisista, naurusta aivan vapisevista
kasvoista. Hän yhä enemmän ja enemmän mieltyi tyttöön.
Äkkiä lakkasi Emilia nauramasta ja tarkasti katseltuaan luutnanttia,
ikäänkuin hän näkisi hänen nyt vasta ensimmäisen kerran, lähestyi hän
peiliä, hyräillen hampaitten välitse -- niin oli hänen tapansa.
"Laulatteko myöskin, herra Florestan?" kysyi hän.
"En, neitini, minua ei ole opetettu laulamaan lapsena ollessani".
"Ettekä soita kitarria myöskään? Mutta minä sitä taidan. Minulla on
muuan, joka on