Luutnantti Jergunovin juttu | Page 2

nuppineula. -- Nuori tyttö oli puettu kuin
nainen korkeammista säädyistä, ei kuin tavallinen porvarintyttö,
Jergunov astui syrjään. Hänessä, joka aina pelkäsi tekevänsä itsensä
jonkun heikkouden alaiseksi, pääsi nyt joku sääliväisyyden tunne
voitolle. Kun tyttö oli aivan lähellä häntä, nosti hän kohteliaasti kolme
sormea lakkinsa lipulle ja kysyi häneltä syytä hänen murheesensa. --
"Voinko minä upseerina olla teille miksikään avuksi?" kysyi hän pitäen
kättään lyhyen miekkansa päällä.
Nuori tyttö seisahtui ja ensi hetkessä näytti siltä luin hän ei olisi
ymmärtänyt luutnantin tarjoumusta; vaan kohta ja ikäänkuin
ihastuneena siitä, että sai purkaa sydämensä, alkoi hän puhua hyvin
pikaan ja jokseenkin huonolla venäjänkielellä. -- "Jumalan
armeliaisuuden tähden, herra upseeri", alkoi hän ja samassa tulvasi

hänen kyyneleensä taas ja vierivät pisaroittain hänen pyöreitä, terveitä
poskiaan alas... "Se on kauheata, hirmuista... Jumala ties mitä minun
pitää tekemän. Me olemme paljaiksi ryöstetyt... Herran armeliaisuuden
tähden ... kyökkipiika on vienyt kaikki tyyni -- teekannun, lippaan,
vaatteet! ... vietäpä vaatteet, sukat ja pyykkivaatteet, niin, ja tätini
työpussin... Pienessä rasiassa siinä oli kahdenkymmenenviiden ruplan
seteli ja kaksi uusihopeista lusikkaa ... ja turkin sitten vielä ... ja kaikki,
kaikki tyyni!... Minä sanoin sen polisikomisariukselle, ja mitä hän
minulle vastasi? -- Pötkikää tiehenne! minä en teitä usko, minä en
tahdo enää mitään kuulla! te kuulutte samaan matkueesen! -- Uudestaan
huusin minä hänelle: armoa ... turkki! ... ja hän vastasi uudestaan: ulos!
minä en tahdo enempää kuulla! -- ja polki jalkaa. Mikä häväistys, herra
upseerini!... Ulos heti! ... ja minne hän sitte tahtoi että minä menisin!"
Nuori tyttö purskahti taas itkuun ja aivan mieletönnä pani hän kasvonsa
luutnantin käsivartta vasten. Tämä, myöskin puolestaan vähän
hämmästyksissä, ei virkkanut muuta kuin sanoi vaan liikkumatta:
"Malttakaa nyt mielenne!" eikä voinut kääntää silmiänsä nuoren tytön
kaulasta, jota kova itku oikein järisytti.
"Sallikaa, neitini, minä saatan teidät kotiin", sanoi hän viimein,
kädellään kepeästi kosketellen hänen olkapäätään; -- "tässä ... kadulla ...
sen ymmärrätte kyllä ... on se mahdotonta... Sitten teidän pitää kertoa
minulle huolenne, ja todellisena sotamiehenä en ole katsova vaivojani,
voidakseni..."
Nuori tyttö nosti päätään ja näytti nyt vasta oikein käsittävän olevansa,
niin sanoaksemme, nuoren miehen parmoilla. Hän punastui, käänsi
kasvonsa pois ja poistui muutamia askeleita, yhä vielä itkeä
nyyhkyttäen. Luutnantti uudisti tarjoomuksensa. Nuori tyttö loi häneen
katseen pitkien valkoisten, kyynelten kastamain kiharainsa lävitse,
jotka olivat vierineet hänen silmilleen (tässä paikassa kertomuksessaan
ei Jergunov koskaan jättänyt sanomatta, että tämä katse oli lävistänyt
hänen kuin tikari, koettipa muutaman kerran kuvatakin meille tämän),
otti sitten kiinni käsivarresta, jonka ritarillinen luutnantti tarjosi hänelle,
ja kulki eteenpäin tämän kanssa sille taholle, jossa hän sanoi asuntonsa
olevan.

Jergunovilla oli hyvin harvoin ollut tilaisuutta seurustella naisten
kanssa, eikä alussa tiennyt ollenkaan miten hänen piti aloittaa puhetta.
Hänen seurakumppalinsa päästi hänet kuitenkin kohta tästä pulasta.
Hän alkoi puhua erinomaisen lipeällä kielellä, käden-seljällä pyyhkien
pois niitä kyyneleitä, jotka yhä vielä kostutti hänen silmiään. Jo
muutaman hetken kuluttua tiesi luutnantti, että tytön nimi oli Emilia
Karlovna, että hän oli syntyisin Riigasta, että hän oli Nikolajevissa
käymässä samoin Riigasta kotoisin olevan tätinsä luona, että hänen
isänsä oli ollut sotaväessä, kuollut selkäydintautiin ja että hänen tätinsä
oli ottanut palvelukseensa venäläisen kyökkipiian -- se oli ollut hyvin
kelpo kyökkipiika ja kohtuullinen palkkavaatimuksissaan, vaan ilman
passitta --, että tämä kyökkipiika juuri samana päivänä oli heiltä
varastanut ja karannut tiehensä, ei tietty mihin, että hänen oli täytynyt
lähteä polisiin... Tässä muistui hänen mieleensä taas häväistys, jonka
oli saanut kärsiä, ja taas alkoi hän nyyhkytellä. Luutnantti oli uudestaan
pulassa miten hän lohduttaisi häntä, mutta nuori tyttö, jossa
mielenliikutukset näyttivät yhtä pian katoavan kuin tulevan, keskeytti
häntä äkkiä ja sanoi tyynellä äänellä, osoittaen kädellään: "tuoss' on
talomme".
Se oli pieni, matala rakennus, jonka neljä pientä ikkunaa oli kadulle
päin. Lasiruutujen takaa huomattiin geraniumpensaitten tummaa
vihannuutta ja muutamassa ikkunassa näkyi himmeä kynttilänvalo. Yö
saapui. Kartano oli melkein kattoa myöten ympäröitty lauta-aidalla,
jossa oli käymäportti. Sitä lähestyi nuori tyttö, ja järisytti,
huomatessaan sen olevan suljetun, vanhan lukon raskasta rautarengasta.
Laahustavia askeleita, ikäänkuin henkilön, jolla on vanhat tohvelit
jalassa, kuului laipion takaa, ja kähisevä naisääni kysäsi saksankielellä
jotakin, jota luutnantti ei ymmärtänyt. Oikeana merimiehenä hän ei
tainnut muuta kuin venäjätä. Nuori tyttö vastasi, hänkin saksankielellä.
Sen perästä avattiin portti puoleksi, ja kun nuori tyttö oli päästetty
sisään, lyötiin se taas kovasti kiinni aivan Jergunovin nenän edessä,
jolla kuitenkin oli ollut tarpeeksi aikaa hämärässä huomata vanhan,
paksun punaisen hameesen puetun rouvan avaavan porttia, pitäen
lyhtyä kädessä. Luutnantti jäi hetkiseksi hämmästyksestä
liikkumattomana seisomaan; vaan ajatellessaan, että häntä, upseeria,
vastaan uskallettiin osoittaa semmoista epäkohteliaisuutta, teki hän

äkisti "käännöksen ympäri" ja alkoi astua kotiaan kohti. Vaan tuskin oli
hän astunut kymmenen askelta, ennenkuin portti avattiin uudestaan ja
nuori tyttö, joka sill'aikaa oli ennättänyt kuiskata vanhukselle pari sanaa
korvaan, näyttäytyi kynnyksellä ja sanoi korkealla äänellä: "minnekäs
menette, upseerini? ettekö tahdo astua sisään meille?"
Jergunov arveli hetkisen; sitten kääntyi hän astumaan kartanoon päin.
Hänen vastasaatu tuttavansa, jota tästä lähtien tahdomme nimittää
Emilia'ksi, saattoi hänet pienen, kostean ja pimeän etehisen kautta
jokseenkin suureen, vaan hyvin