Lukemisia lapsille 2 | Page 6

ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin;
muurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraa
tietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista oli
joutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaista lastia.
Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä, muurahaisilla ja
iloisilla toiveilla.
Toiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen
kallelleen, mutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on
perämiehenä ja elämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.
Valtteri toisen kerran pulassa.
Eräänä päivänä Sokurimaassa Taivasmäellä.
Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi

lämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu
poika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina
juoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jota
et ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon
miestä. Pahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona
raukkana. Parempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa
taikka elää ja kuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa
kovakourainen. Pojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok' ei mitään kestä,
sillä semmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.
Mutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevät
ja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä.
Jonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätä
sivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänä
ruoskaa tarvitse.
Valtteri oli niitä, joiden ei ollut vilu, vaikka lapasetkin unohtuivat
kotiin. Jos pieni nenä kävi punaiseksi, pyyhkäsi hän sitä ja näytti yhtä
iloiselta. Jos sormia pakkasessa paleli, hieroi hän niitä ja löi käsiänsä
yhteen.
Harvoin pelkäsi hän, mutta jos hän oli pahaa tehnyt, pelkäsi hän
jokaista, kuin vastaan tuli. Jumala painaa aina merkin pahantekijään,
niin että ihmiset sen kohta huomaavat. Niin teki Jumala Kainille, ja niin
tekee hän muillekin pahantekijöille.
Lähellä rantaa oli jyrkkä mäki, jota huimaavan korkeutensa vuoksi
sanottiin _Taivasmäeksi_. Siitä ei kukaan uskaltanut hevosella ajaa,
mutta pojat siitä laskivat kelkalla ja tämä näytti kummalliselta.
Taivasmäki oli kahdessa penkereessä, tasaisempi paikka välillä, ja joka
ei uskaltanut laskea alusta saakka, lähti puolivälistä, jolloin kelkka ei
luistanut niin hurjasti.
Nyt oli kaunis talvipäivä ja pojat laskivat mielihalulla kelkoillaan
Taivasmäkeä. Joku otti pienen tytön kelkansevälle, ja silloin oli
kelkkaa taitavasti ohjattava mutkapaikoissa; väliin tytöt pelosta
huudahtivat. Älä pelkää, ei ole hätääkään, vakuuttivat pojat. Ja hyvin
luisti, meni vielä hyvän matkaa jäällekin. Mutta tapahtuipa joskus

niinkin, että kaaduttiin kuperkeikkaa nietokseen; toisilta hukkui lakki,
toisiin tuli naarmu tahi vuoti nenästä verta, mutta ei se haittanut.
Hetken päästä alkoivat he uudestaan, ja hauska oli taas.
Joulupukki oli tuonut Valtterille kelkan, jolla ei ollut vertaistansa. Siinä
oli rauta-anturat, ja sitä kävi ohjaksilla ohjaaminen, ell'ei kantapäillä
sitä ohjannut, ja Päkä-Pässiksi sitä kutsuttiin, sillä se saavutti kaikki
muut kelkat mäessä ja puski niitä selkään. Pässi ja Valtteri olivat hyvä
pari. Olisitpa nähnyt heitä Taivasmäessä! Siinä lensivät korkeimmalta
huipulta saakka, niin että lumi pyrynä ryöppyi heidän ympärillänsä.
Parempata kelkkaa ei ikänä nähty, ja Valtteri kopeili Pässistänsä.
Likellä Taivasmäkeä oli korkea töyry, johon ei ollut tallattua tietä, ja
sitä kutsuttiin Sokurikukkulaksi; joka siitä laski alas, hautautui
nietoksiin, niin että tuskin lakkiakaan näkyi. Harvoin uskalsivat sitä
laskea nekään, jotka Taivasmäellä olivat rohkeimmat. Mutta Valtteri
luotti Pässiinsä ja päätti tehdä retken Sokurimaahan.
Päätös pantiin toimeen. Kaikki pojat ja tytöt katselivat tätä ihmettä.
Valtteri kiipesi ylös mäkeä ja Pässi seurasi häntä kuin koira. Päästyänsä
niin korkealle kuin mahdollista oli, tarttui Valtteri suitsiin, istui
kelkkaan ja komensi mars! Pässi totteli, nenä alaspäin. Hei, jopa luisti
nuolen nopeudella suorastaan syvimpään Sokurimaahan... Aluksi ei
näkynyt muuta kuin Valtterin päätä, sitten ainoastaan lakki; viimein ei
enää mitään... Pässi ja Valtteri olivat kadonneet nietoksiin.
Valtteri painoi silmänsä kiinni, kuin hän upposi lumeen. Kuten siipeen
ammuttu varis, joka koivun latvasta putoaa, painoi hän painumistaan, ja
samassa kolahti aika lailla. Kuin Valtteri aukasi silmänsä, oli Pässi ja
hän suuren jäälinnan edessä: siinä oli korkeat kiiltävät pylväät ja suuret
salit kirkkaimmasta hopeasta. Lumiruhtinas tuli ulos linnasta
sudennahkaisessa turkissa, hänellä oli pitkä parta kuurasta ja kädestä
talutti hän lumiruhtinatarta puettuna valkoisiin vaatteihin, päässä
kruunu jäätimanteista. "Tervetullut valtakuntaani", sanoi kuningas.
"Nyt et täältä enää pääse pois. Minua miellyttää semmoiset reippaat
pojat kuin sinä; tahdon pitää sinua ylimmäisenä äänenantajanani, ja
pässi ja sinä pääsette suureen arvoon."

"Kiitos kunniasta," vastasi Valtteri, "mutta vähä keittoruokaa ei olisi
haitaksi; en ole syönyt isoon aikaan."
"Tule, niin pistän sinut avantoon, jossa vesi on kylmää kuin jää," sanoi
lumiruhtinas, "ja siellä saat syödä niin herkullista lumihilloa, ett'et
ikänä ennen ole moista maistanut, sillä se on valmistettu kuurasta ja
sokurina on survottua jäätä."
"Kiitoksia paljo," vastasi Valtteri, "ei minun taida olla nälkä."
"Sinä veitikka," sanoi kuningas närkästyneenä, "kyllä minä sinut opetan
halveksimaan minun hyviä lahjojani. Tule tänne lumiruhtinatar!
Hengitä tähän huimapäähän poikaan ja muuta hänet lentäväksi
Uunilinnuksi äärettömässä valtakunnassamme!"
Nyt hengitti lumiruhtinatar jäisen pohjatuulen kylmyyttä, ja samassa
muuttui Valtteri pieneksi lumihiutaleeksi, joka hyöri tuhansien muiden
hiutaleiden joukossa autiossa avaruudessa. Tämä oli sekä lystillistä että
surkeata; mutta Valtterin suurin huoli oli saada tietää, mihinkä Pässi oli