Lukemisia lapsille 2 | Page 7

joutunut.
Samassa aukasi Valtteri silmänsä ja huomasi makaavansa omassa
sängyssään, ja pää tuntui raskaalta. Sängyn vieressä seisoivat isä ja äiti
ja siskot, ja sanoivat hänen herätessään: "Jumalan kiitos, nyt hän
tointuu."
"Mitä?" kysyi Valtteri, ja nousi istualleen. "Enkö ajanut Pässillä
Sokurikukkulalta? Enkö tavannut lumiruhtinasta, joka uhkasi pistää
minut avantoon, ja lumiruhtinatarta, joka minut lumihiuteeksi muutti?
Kuinka tänne jouduin?"
"Rakas poikani," sanoi hänen isänsä, "nyt puhut unen-houreita. Etkö
enää muista, kuinka hurjapäisenä laskit päistikkaa korkeata mäkeä alas?
Siellä sattui pääsi kantoon ja toverit nostivat sinut lumesta. Loput olet
uneksinut, mutta pysy nyt yhdessä kohden ja haudo päätäsi, niin
paranet pian jälleen."
"Missä on pässi?" kysyi Valtteri, joka tuskin luuli todeksi, mitä hänelle

kerrottiin.
"Pässi seisoo kyökin portailla, nenä poikki", vastasi isä.
Valtteri kolmannen kerran pulassa,
johon hän joutui kiekkoa lyödessään.
Kevät oli tulossa, ja tiet alkoivat tulla kuiviksi. Niityt olivat vielä liian
märjät pallinlyöntiin. Poikien: saappaat loskuttivat, kuin he ojan
reunoja juoksentelivat. Mutta hilan takana oli tie tasainen kuin pöytä, ja
siinä löivät kylän reippaat pojat kiekkoa lauantai-iltoina.
Oletkos nähnyt kunnon kiekkoa? Olkoon se pieni; tai iso, sellaista
puuta sen oleman pitää, joka ei halkeile, ja ympyriäinen ja
tasareunainen, muuten kulkee se vinossa ja menee omia teitään. Jos se
on liian kevyt, pidättyy se äkkiä, tahi pyörähtää ojaan; mutta kovin
raskaasta ei liioin ole, sillä se on hankala. Pyöriessään on kiekolla
kahdellainen liikunto yht'aikaa: sekä akselinsa ympäri, niinkuin
kärrynpyörä, että kuten pyöräkin myös eteenpäin, niin että se joka
pyöräykseltä kulkee kehänsä mittaisen nauhan pituuden. Eräs
kelloseppä tahtoi tietää kulkemansa tien mitan. Hän teki kärrynsä
pyörään sellaisen koneen, jossa teräksinen jousi napsahti pyörän joka
pyöräykseltä. Jousi käytti kelloa, ja joka napsahdukselta kulki näyttäjä
sekunnin-viivan eteenpäin. Kelloseppä tiesi kärrynsä pyörän kehän
viiden kyynärän mittaiseksi, ja tiesi myöskin, että peninkulmalle menee
1,800 kyynärää. Perille tultuaan näki hän, että kellon näyttäjä oli
edistynyt yhden tunnin ja 50 minuuttia. Kuinka monesti oli pyörä
pyörähtynyt? Kuinka pitkän matkan oli kelloseppä matkustanut?
Oppia voi ottaa kaikesta; yksin kiekostakin.
Valtterilla oli kovasta koivunvisasta tehty kiekko, ja parempaa
kiekkopuuta ei ole. Joonas oli sen tehnyt oikein sirkkelin mitalla aivan
pyöreäksi ja niin siloiseksi, että se kiilsi. Tämä oli hyvä kiekko. Niin
meni että soi. Sitä tuskin erotti, kuin se nopeasti lähti vinkasemaan
pitkin tietä. Valtteri mittasi huvikseen, kuinka pitkältä se yhdellä
heitolla meni, ja huomasi sen kulkeneen 160 kyynärää. Kiekolla tiesi

hän olevan kahden korttelin eli puolen kyynärän pituisen kehän.
Kuinka monesti oli se pyörähtänyt?
Niin hyvää kiekkoa ei ollut koko kylässä. Valtteri nimitti sitä Villiksi.
Kerran oli Valtteri unessaan heittävinään Villiä niin kovasti, että se
kiersi maan pallon ja palasi jälleen Valtterin luo. Se oli temppu, jot' ei
moni tee!
Toisen kerran taas oli hän heittävinään kiekkonsa niin korkealle ilmaan,
ett'ei se enää totellutkaan painolakia, vaan alkoi, kuten kuu, kierrellä
maanpalloa. Ihmiset tirkistelivät Villiä kiikareilla ja arvelivat, mikä
kummitus se lieneekään.
Mutta nyt ei ollut aikaa nähdä unia, sillä kaikki pojat olivat jo tiellä
kiekonlyönnissä, josta Valtteri oli myöhästynyt siitä syystä, että suutari
otti hänestä uusien saappaiden mittaa. Kuin mitta oli otettu, lippasi
Valtteri tiehensä. Kauniilta näytti metsän rinne tuolla tien mutkassa
hilan takana. Siellä kuuset tuuheine, tummine oksineen katselivat lasten
leikkiä ja hyttysten hyppelyä auringon laskussa. Koivut olivat vielä
kevään hennossa lapsuudessa, lehdet hiirenkorvalla; hienot varvut
notkistuivat, kuin peippo tahi kalmalintu lirittäen istahti niille. Lähellä
tietä oli metsän reunassa muurahaispesä; pienet muurahaiset kulettivat
rakennusaineita saleihinsa ja kammareihinsa, takaperin vetäen kukin
havuneulaansa kaikin voimin, kunnes toverit joutuivat apuun.
Metsänvartijan tölli oli lähellä; hänen kaksi pientä tyttöänsä, joiden oli
tapana avata hilaa matkustajille, olivat nyt istuneet kivelle poikien
leikkiä katselemaan. Suurempi tyttö oli löytänyt tuohisellisen karpaloita
suolta ja olisi ne mielellään myynyt, mutta piti tuokkostaan esiliinaansa
alla, peläten, että nuo ahnaat pojat söisivät kaikki hänen marjansa.
Valtterin tullessa oli hänen puolueensa jo ahdistettu hilaan saakka,
viimeiseen rajaan, ja tätä pidettiin suurena häpeänä. Kiekkoa lyödessä
jakautuvat nimittäin pojat kahteen parveen, jotka kumpikin koettavat
ahdistaa toisiaan takaisin ja itse hyökätä eteenpäin. Kuin toisen parven
pojat heittävät kiekkoa, estää toinen parvi sitä kangillaan ja kepeillään
menemästä eteenpäin ja pyörittävät sitä takaisin aika luikua. Kiekon
edistyessä taikka peräytyessä seuraa sitä se parvi, joka viimeksi on
lyönyt, ja edistyy tahi peräytyy sekin sen verran kuin kiekko. Mutta

kuin kiekko kaatuu kyljelleen, huudetaan: "kiekko on kuollut!" eikä
kukaan nyt saa sitä lyödä ennen, kuin se uudelleen heitetään.
Pojat olivat nytkin, kuten heidän tapansa oli, jaetut kristittyihin ja
pakanoihin, ja Valtteri kuului, häpeä kyllä, pakanoihin. Mutta nämä
olivat nyt joutua alakynteen. Kuin Valtteri ilmaantui, huusivat kaikki,
ett'ei muista kiekoista kuin Villistä ollut mihinkään. Odottakaa!
komensi Valtteri, asetti kiekon oikean peukalon ja etusormen väliin,
nosti kätensä ja heittää sivalsi täyttä voimaa. Nuolena viuhkasi Villi
pitkin tietä, ja kristityt kokivat turhaan estää sen menoa, sillä Villi
hyppäsi rentonaan keppien yli ja mahdoton oli sen kulkua pidättää.
Kristityt ahdistettiin nyt vuorostaan takaisin, pakanat nostivat
riemuhuutoja, ja Valtteri vilkasi mahtavasti ympärilleen, kuin Cæesar
Farsalon taistelussa. Hän oli koko ylpeä Villinsä puolesta.
Kristityt heittivät nyt