Lukemisia lapsille 2 | Page 5

ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.
Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen
keikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha,
hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi
rantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että airot
rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. -- "Luuletko
minun pelkäävän!" sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen kaukaloon.
Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja Valtteri putosi
päistikkaa järveen.
"Ei hurjempata poikaa!" huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että
toinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin
tukkaan ja nosti hänen veneensen. "Uh", sanoi Valtteri, kuin pääsi
ahventen valtakunnasta.
"Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!" huusi hän ensimmäiseksi, suu
vielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät
sipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.
"Mitä minä huolin Lunkentuksesta!" ilveili Joonas, puoleksi mielissään,

puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan
takaisin.
Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena päivitteli ja
Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt, kuin tunsi
seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett'ei tuo vaarallista ollut, kyllä hän
uida taisi.
"Niin kyllä, kädet pohjassa", nauroi Joonas.
"En tuntenut mitään pohjaa", sanoi Valtteri ylpeästi. "Jos olisit antanut
minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan."
"Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?" sanoi äiti. "Lotta,
juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!"
Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. -- "Heillä on vain pieni poika ja
isonlainen tyttö", sanoi hän. "Tässä on tytön paita ja raitainen
pyhähame sekä sukat ja kengät."
"Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?" kysyi Valtteri.
"Täytyy, poikaseni", sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaan ei
ollut väittäminen. -- "Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettäs sillä
pääset. Vitsaa olisit ansainnut."
Ei mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsin veikeältä
raitaisessa hameessaan.
"Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!" sanoi Lotta. Mutta Valtteri
viskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks' aikaa, kuin hänen
vaatteensa kuivivat.
Vähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoi
hänelle: "voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?"
"En minä ole tyttö", vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.
Vähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänen

luoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: "en minä ole tyttö, minä olen
mies."
"Vai niin", sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.
Etempänä muutamat köyhät pojat riipivät lehtiä lampaille. -- Kas tuolla
tulee lohi-Matin Liisa, puhuivat he keskenänsä; hän kantaa meille
avuksi lehtiä veneesen. "Tule Liisa; mitä siellä metsässä luhjailet?"
"En minä ole teidän Liisanne!" sanoi Valtteri ja taittoi varalta hyvän
kepin.
"Katsopas tuota!" sanoivat pojat, ja heittelivät luulemaansa tyttöä
kuusen kävyillä. Valtteri heitti takaisin ja metsässä syntyi sota. Luodit
hurisivat puitten välissä, mutta vihollinen oli voimallisempi ja Valtterin
täytyi paeta. Eipä ollut helppo hameessa juosta kannikkoa sille, joka oli
tottunut liikkumaan vapautta rakastavilla säärillä. Vihollinen saavutti
Valtterin ja ampui häntä joka taholta. -- "Kyllä me sinut opetamme
luhjailemaan, kuin voisit olla apuna", huusivat pojat.
"En minä ole mikään tyttö, minä olen mies", kirkasi Valtteri, kepillänsä
huitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irti
ja heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, ja
Valtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat,
närhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika,
ilo.
Hiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. -- "En tahdo olla
tyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!" huusi hän kaukaa
itkusilmin. -- "Älä itke, rakas poikani", sanoi hänen äitinsä. "Tytöt
voivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omat
vaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta ja
sitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta."
Valtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsin
keveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas olla
poikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaan
kuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaan

häpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri --
reipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyy
hameesen pukeutua?
Nyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja piteli
keppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin
ympärillä. Järven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivat
kummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli,
että tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin se
ylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivan kuin
korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistella
kirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan,
että Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene teki siihen
pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, oli kummallista
nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä ja aurinko loisti
syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivät lehdikossa
veden alla.
Tuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsi
ensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suuresti
ihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneen
Lunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten.
Lunkentuksessa oli