Lukemisia lapsille 1 | Page 9

hakea jalouttamme ja ijankaikkista tarkoitustamme ainoastaan sinussa, meid?n Herrassamme ja Jumalassamme! Opeta meit? jo ajoissa taivuttamaan uhkeata mielt?mme n?yryyteen, niin ett? meist? tulisi hyv?t lapset sinun sek? taivaissa ett? maan p??ll? olevaan valtakuntaasi!"
"Nyt", sanoi Juhani, "on kertomus Kohisevasta loppunut. Min? olen tullut takaisin viisaampana kuin l?ksin, mutta Hilja sisartani en l?yd?, ja niin muodoin olen yksin maailmassa kaiken viisauteni kanssa."
"Et olekaan", sanoi Hilja; "sin? et ole yksin en??, sill? nyt lep??v?t sisaresi k?sivarret kaulasi ymp?rill?, sin? tunnet sisaresi suudelman huulillasi ja sisaresi kyynelet pyrkiv?t sinun l?mpim?in kyyneliesi parveen. Nyt rakennamme itsellemme asunnon t?h?n niitylle Kohisevan ja Sohisevan v?lille, niin ett? yh? n?emme kumpaisetkin ja muistamme kumpaisenkin eri vaiheet. Tahdotko niin, Juhani? Sano, tahdotko?"
"Tahdon", sanoi Juhani, suudellen Hiljan poskea. Ja sitte he rakensivat itselleen tuvan Kohisevan ja Sohisevan v?lille ja muistelivat aina Jumalan hyv?? tarkoitusta, kun h?n on ihmisen silm?in eteen levitt?nyt ihanan luonnon rikkaat kuvat.
Hilja ja Juhani vanhentuivat v?hitellen, mutta purot olivat aina yht? nuorina. Ne olivat yh? samat pienet lapset, joitten kirkkaassa pinnassa Hilja ennen muinoin oli n?hnyt Ahdin tytt?ren ny?kk??v?n p??t??n, ja joitten virtaa my?ten Juhani pani herneenpalko-veneens? uimaan. Sohiseva sohisi yh? hiljaan kes?illoin; Kohiseva kohisi yh? yht? vallattomasti hiekan ja kivien yli. Niist? ei kumpainenkaan tiennyt tulevata kohtaloansa, mutta Hilja ja Juhani ne kyll? tiesiv?t, ja heill? oli oppia siit? koko elin ajaksensa.
[Kuva]
MIT? EMMA AJATTELI SYKSYLL?.
Olethan syksy kalju?Ja harmaa, sokea!?On hengitykses valju?Ja raskas huo'unta.?Nyt kyynelehtii kukka?Ja p?iv? peit?ksen,?Mut en sua syksy rukka?M? sent??n moiti, en.
M? muistan ?itin armaan,?H?n harmaantuu, kuin s?,?Vaan mielelt?ns? varmaan?H?n ain' on lempe?.?Ol' isois?n' h?nkin?Sokea vanhana,?Mut voitti n?kev?nkin?Sielunsa valolla.
Oot omaisteni lainen,?Se mielt?n' iloittaa,?Kun valo armahainen?Kesk'y?ll? pilkuttaa.?Kas t?htein valon esti?Kes?inen aurinko,?S? tulit, leppyisesti?Katselee t?hdet jo.
M? ajattelen illoin:?Ei valo sammukaan;?On syksy, mietin silloin,?Kuihtunut kev?t vaan.?Niin, ?iti, tahdon antaa?M? arvon vanhallen,?Kun povessaan se kantaa?Nuoruuden kev?imen.
VUOKKO.
Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eik? rumempi kuin muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit kev??ll?, niin oli sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan kauniimpikin, en osaa sit? niin tarkkaan sanoa.
Miss? kukkia kasvaa, siell? lentelee perhosia; miss?p? ne muuten lentelisiv?t? Se on vanha historia ja siit? on niin paljo lauluja, ett? kyll? niit? riitt??.
Apollo oli suurimman perhosen nimi. Sill? oli valkoiset siivet ja niiss? keltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, v?h?n turhamaisia; ne mielell??n k?ytt?v?t kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole heid?n vikansa, ett? ovat niin kauniit; he eiv?t ole n?et itse teett?neet vaatteitansa r??t?lill?. He ovat luonnostaan sellaiset kuin ovat.
Kerran Apollo tuli vuokon luo ja sanoi h?nelle: "jos sin? rakastat minua, niin rakastan min? sinua."
"Kyll? min? sinua rakastan", sanoi vuokko, sill? h?n tosiaankin rakasti Apolloa eik? osannut teeskennell?.
"Onko se oikein tosi?" sanoi perho.
"Mit?p? se muuta olisi?" vastasi vuokko.
"Se on hyv?, se", sanoi perho ja imi pois kaiken hunajan vuokon kukasta. Perhoset rakastavat hunajaa, mutta eiv?t osaa sit? s??st?? kuten mehil?iset. Niin se tapahtui ja Apollo lensi tiehens?.
"Kyll? h?n palaa", ajatteli vuokko. Mutta siin? h?n pettyi, sill? Apollo pysyi poissa, h?nell? kun n?et oli muuta ajattelemista.
Er??n? p?iv?n? h?n kuitenkin sattui liitelem??n toisen kukan ymp?rill? ihan l?hell?. "Nyt min? pid?n varani", ajatteli vuokko. H?n nosti v?h?n kukkalehti?ns?, jotka jo olivat hiukan kalvenneet, ja huusi niin kovaan, kuin vuokko voi huutaa: "jos sin? rakastat minua, niin min? rakastan sinua."
"En, en min? suinkaan", vastasi perho, eik? ollut siit? niin mill?ns?k??n.
"Mutta min? rakastan sinua", sanoi vuokko.
"Se on kyll? mahdollista", vastasi perho ja lensi taas pois. Nyt h?n pysyikin kauan poissa. Vuokko seisoi siin? yksin??n ruohokossa, aika alkoi tuntua pitk?lt? ja vuokko rupesi lakastumaan.
Viimein tuli Apollo taas sattumalta sinne viel? kauniimpana kuin ennen ja vuokko taas kysyi: "rakastatko sin? minua?"
"En, en v?hint?k??n", vastasi perho.
"Mutta min? rakastan sinua", sanoi vuokko.
"Mit? se minuun koskee!" sanoi perho. "Seh?n on tuo vanha juttu, jota olen kuullut kyll? satakin kertaa jo ennen." Ja samaa tiet??n lensi h?n pois.
"Kuulepas, vuokko", sanoi kyhmyr?inen kataja, joka seisoi siin? l?hell?, "onko tuo nyt sopivaa, puhua tuolla tavalla ilmi syd?mmens? tunteita? T?ytyy pit?? nokkansa pystyss?, jos on mit??n nokkaa. Kun saa kuulla ylpe?? puhetta, pit?? puhua samalla tavalla takaisin, ja kun sinua halveksitaan, niin n?yt?, kuka olet. Katsopas minua, uskaltakootpahan varpuset tehd? pilaa minusta! Ei, vuokko, t?ytyy olla itsetuntoa; ei nyt en?? ole tapana palkita halveksimista rakkaudella."
"Mutta en min? sille mit??n voi", vastasi vuokko. "Minunhan t?ytyy rakastaa h?nt? niin kauan kuin el?n."
"Sin? olet sieni", sanoi kataja, ja se oli pahinta, kuin h?n tiesi, sill? sienet ovat siin? huudossa, ett? eiv?t pid? varsin tarkkaa lukua mist??n, ja kataja oli ylpe? suuresta maailman tuntemisestaan.
Aurinko paahtoi ja vuokko tuli hetki hetkelt? yh? valkoisemmaksi ja kalpeammaksi. Sitte tuli sinne poikia puistoon leikkim??n. Er??ll? heist? oli haavi pyyt?? perhosia, ja h?n huomasi kauniin Apollon. "Tuopa on kaunis pist?? neulaan hy?nteislaatikkoon", sanoi poika ja alkoi juosta pitkin nurmikkoa.
Nyt tuli Apollolle h?t?. Miten h?n lensi, koettaen paeta! Huh! haavi heilahti ja tapasi h?nt? siipeen, ja perho putosi suin p?in ruohokkoon juuri vuokon viereen.
"T?ss? se lensi", sanoi poika ja kumartui etsim??n perhoa. Mutta kun ei h?nt? l?yt?nyt,