järveen. Siellä rehotti koivuja ja pihlajoita pitkin rantoja, ja taivaan
aurinko katseli syvälle tyyneen järveen, ja lumivalkoiset joutsenet
uiskentelivat iltaruskon säteilevässä valossa.
Silloin pani Hilja kätensä ristiin ja sanoi purolle: "Onnellinen sinä,
pieni, rakas puroseni! Koko tielläsi olet levitellyt siunausta ja vihreyttä
ympärillesi, ja kuin vaelluksesi on loppunut, antaa hyvä Jumala sinun
niin ihanasti vaipua kirkkaan järven helmaan iltaruskon valossa. Hyvä
Jumala, anna minunkin elää ja kuolla, niinkuin pieni puroseni!"
Sitten palasi Hilja takaisin kiitollisena ja iloisena, ja ennen yön tuloa,
oli hän taas kotona. Mutta Juhani ei ollut vielä kotona. Hän tulee kai,
ajatteli Hilja.
Mutta Juhania ei kuulunut. Hän ei tullut sinä iltana, eikä seuravana
päivänä; hän ei tullut moneen vuoteen. Juhani parkaa, ajatteli Hilja;
hänellä ei ollut enempää kuin yksi voileipä eväänä!
Vihdoin luulivat kaikki, että Juhani oli kadonnut ikuiseksi, ja surivat
sitä kovasti. Ainoastaan Kohiseva ja Sohiseva kohisi ja sohisi ihan
selvään kesäiltoina: odottakaa, odottakaa, kyllä hän vielä tulee! Mutta
heitä ei uskonut kukaan.
Niin kuluivat ajat. Hilja kasvoi isoksi ja unohti pestä nukkien vaatteita
Sohisevan purossa, ja unohti myöskin nyykähyyttää päätänsä puron
pienelle tytölle, joka ennen muinoin oli hänen paras kumppaninsa.
Vihdoin unohti hän melkein surra Juhania; paljo muita ajatuksia tuli ja
peitti unohduksen verholla entiset muistot. Mutta Sohiseva ja Kohiseva
yhä lorisivat: kyllä hän vielä tulee; odottakaa vaan, kyllä hän tulee!
Eräänä päivänä tuli vieras herra, jolla oli pitkä musta parta, ja tiedusteli
nuorelta tytöltä puutarhassa erästä lasta, nimeltä Hilja. Mutta tyttö, jolta
tätä tiedusteli, oli juuri Hilja itse. Hän ei vastannut mitään, vaan
kainosteli ja oli hämillään, kun ei voinut ymmärtää, mitä vieras herra
täällä tahtoi.
Silloin kävi vieras hyvin murheelliseksi ja sanoi: "ei kukaan tunne
minua enään täällä, ja Hilja, minun sisareni, on poissa nyt. Tahdonpa
mennä Kohisevan ja Sohisevan luo kysymään heiltä, missä sisareni
Hilja on."
Tästä Hilja kohta huomasi, että vieras olikin oma kaivattu veljensä
Juhani, ja eipä paljon puuttunut, että hän kohta olisi lentänyt veljensä
kaulaan ja sanonut: älä sure, Juhani, tässähän minä olen, oma rakas
sisaresi, ja nyt me emme koskaan enään eroa! Mutta hän malttoi
mieltänsä ja sanoi: "tulkaa, niin menemme purojen luo!"
Ja niin he menivät. Purot olivatkin lähellä toisiansa; oli ainoastaan pieni
vihreä kukkula niitten välillä. "Minä tunnen puroni", sanoi vieras.
"Nuori tyttö, tahdotko kuulla puroni historian?"
"Niin, kerro se", sanoi Hilja sykkivällä sydämmellä. Ja Juhani alkoi:
"Hyvin pieni olin, kuin läksin kotoa ja sisareni luota katsomaan, miten
puron kävisi, kuin se tulee isoksi. Kohiseva oli alussa kiivas ja raju,
niinkuin vallaton poika, eikä kärsinyt esteitä tiellänsä. Kuin se kohtasi
kiven, meni se kuohuen vihasta ja vieritti kiven pois tieltään; mutta
kuin tuli kallio eteen, taistelivat kumpainenkin ylivallasta, ja usein
voitti kallio. Mutta mitä kauemmalle Kohiseva ehti, sitä isommaksi se
kasvoi; pienempiä puroja ja ojia laski vetensä siihen, ja niin tuli siitä
joki.
Minä seurasin sen tietä yhä; kuin tuli nälkä, pyysin ruokaa taloista joen
rannalta, ja kuin janotti, join vettä joesta, ja kuin väsytti, panin levolle
rannan pehmeälle nurmikolle. Mutta Kohiseva kävi yhä isommaksi ja
hurjemmaksi. Se ei enää välttänyt kallioita, vaan karkasi niitten yli
kohisevana koskena, ja lepäsi sitten taas tyynemmässä vedessä, hakien
voimia uusiin taisteluihin. Sen rannikolla oli myllyjä; se teki ahkerasti
työtä, käytti myllyjen pyöriä ja jauhoi jauhoja monelle kylälle. Sahoja
rakennettiin sen varsille. Kohiseva sahasi lankkuja ja lautoja yöt sekä
päivät. Suuria tukkilauttoja ui sen hartioilla ja purjeveneitä piirsi
nopeasti sen pintaa. Se kasvoi kasvamistaan ja vihdoin tuli siitä hyvin
iso joki, isoimpia kuin maailmassa löytyy. Minä seurasin sen rantaa
vuosia ja kuukausia, ja näin suuria virtoja ja jokia tuon tuostakin
laskevan vetensä siihen. Siitä tuli Kohiseva yhä voimakkaammaksi.
Minä näin sen kantavan hartioillansa suuria laivoja, ja näin sen
virtaavan rikkaitten kaupunkien läpi, joissa asui tuhansia ihmisiä. Usein
kysyttiin minulta: "oletko nähnyt niin mahtavaa jokea?" "En ole",
sanoin minä, "mutta minä olen sen nähnyt pienenä lapsena, minä olen
tehnyt pienillä kivillä salpauksia siihen sen alkulähteen luona, ja
ensimmäinen laiva, jota se kantoi, oli minun herneenpalosta tehty pikku
veneeni."
Mitä isommaksi Kohiseva kasvoi, sitä tarpeellisemmaksi, mutta
samalla vaarallisemmaksi tuli se ihmisille. He rakensivat mahdottoman
isoja salpauksia sen rannoille, voidaksensa hillitä sen pahaa luontoa,
joka välistä ajoi sen karkaamaan yli laitojensa ulos oikeasta väylästään.
Kerran keväällä paistoi aurinko kuumasti, niin että paljon lunta suli
vuorilla ja juoksi voimakkaissa puroissa isoon jokeen. Siitä tuli
Kohiseva mielivaltaiseksi ja rajuksi. Minä näin sen paisuvan kovin,
hyökkäävän salpausten yli ja murtavan ne sekä tulvallansa peittävän
monen peninkulman alan hedelmällistä ja tiheästi asuttua maata.
Mutta kerran kohtasi se vuoren joka esti häneltä tien: ja mitä Kohiseva
silloin teki? Se kokosi vetensä suureksi järveksi vuoren eteen ja taisteli
sen kanssa, mutta vuori ei väistynyt paikaltaan. Järvi nousi
nousemistaan, tuli vihdoin vuoren huipun tasalle ja rupesi tulvaamaan
sen yli, muodostaen suurimman ja kauniimman köngäksen, kuin
koskaan on nähty. Jyrinä kävi, vesi kuohui ja nousevassa höyryssä
kuvastuivat taivaankaareen kaikki värit, ja niin vyöryi Kohiseva
enemmän kuin sadan kyynärän korkeudelta alas, pyrkien matkansa
perille,
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.