Lukemisia lapsille 1 | Page 9

joka oli kaukainen maailman valtameri.
Sinne sillä vielä oli pitkä matka, ja vihdoin se uupui omaan
suuruuteensa ja jakaantui kolmeen haaraan, joissa matala vesi hitaasti
virtasi liejuisen maan läpi. Nyt oli Kohiseva vanha; sen elämä oli
kulkenut liian nopeasti ja sentähden kävi se vanhoilla päivillään
raihnaaksi. Ihmiset ottivat taas valtoihinsa jakaantuneen virran ja
tekivät salpauksia täällä siellä, miten tahtoivat. Ja kuin vihdoin aika
lähestyi, jolloin sen piti katoaman valtamereen, hiipi Kohiseva hiljaan
ja väsyneenä monen pienen lasku-ojan kautta ijankaikkiseen kuoleman
syvyyteen.
Mutta minä sanoin itsekseni: Hyvä Jumala, nyt olen Kohisevan
kohtalossa nähnyt kuvan ihmiselämästä sen jaloudessa, kauneudessa,

hyödyllisyydessä, uhkamielisyydessä ja vihdoin sen raihnaisuudessa. Ja
nyt tiedän, ett'ei mikään voima, ei mikään suuruus maan päällä ole
ijankaikkista laatua, vaan suuri valtameri odottaa meitä kaikkia. Anna
meidän sentähden hakea jalouttamme ja ijankaikkista tarkoitustamme
ainoastaan sinussa, meidän Herrassamme ja Jumalassamme! Opeta
meitä jo ajoissa taivuttamaan uhkeata mieltämme nöyryyteen, niin että
meistä tulisi hyvät lapset sinun sekä taivaissa että maan päällä olevaan

valtakuntaasi!"
"Nyt", sanoi Juhani, "on kertomus Kohisevasta loppunut. Minä olen
tullut takaisin viisaampana kuin läksin, mutta Hilja sisartani en löydä,
ja niin muodoin olen yksin maailmassa kaiken viisauteni kanssa."
"Et olekaan", sanoi Hilja; "sinä et ole yksin enää, sillä nyt lepäävät
sisaresi käsivarret kaulasi ympärillä, sinä tunnet sisaresi suudelman
huulillasi ja sisaresi kyynelet pyrkivät sinun lämpimäin kyyneliesi
parveen. Nyt rakennamme itsellemme asunnon tähän niitylle
Kohisevan ja Sohisevan välille, niin että yhä näemme kumpaisetkin ja
muistamme kumpaisenkin eri vaiheet. Tahdotko niin, Juhani? Sano,
tahdotko?"
"Tahdon", sanoi Juhani, suudellen Hiljan poskea. Ja sitte he rakensivat
itselleen tuvan Kohisevan ja Sohisevan välille ja muistelivat aina
Jumalan hyvää tarkoitusta, kun hän on ihmisen silmäin eteen levittänyt
ihanan luonnon rikkaat kuvat.
Hilja ja Juhani vanhentuivat vähitellen, mutta purot olivat aina yhtä
nuorina. Ne olivat yhä samat pienet lapset, joitten kirkkaassa pinnassa
Hilja ennen muinoin oli nähnyt Ahdin tyttären nyökkäävän päätään, ja
joitten virtaa myöten Juhani pani herneenpalko-veneensä uimaan.
Sohiseva sohisi yhä hiljaan kesäilloin; Kohiseva kohisi yhä yhtä
vallattomasti hiekan ja kivien yli. Niistä ei kumpainenkaan tiennyt
tulevata kohtaloansa, mutta Hilja ja Juhani ne kyllä tiesivät, ja heillä oli
oppia siitä koko elin ajaksensa.
[Kuva]
MITÄ EMMA AJATTELI SYKSYLLÄ.
Olethan syksy kalju
Ja harmaa, sokea!
On hengitykses valju
Ja
raskas huo'unta.
Nyt kyynelehtii kukka
Ja päivä peitäksen,
Mut en
sua syksy rukka
Mä sentään moiti, en.
Mä muistan äitin armaan,
Hän harmaantuu, kuin sä,
Vaan

mieleltänsä varmaan
Hän ain' on lempeä.
Ol' isoisän' hänkin

Sokea vanhana,
Mut voitti näkevänkin
Sielunsa valolla.
Oot omaisteni lainen,
Se mieltän' iloittaa,
Kun valo armahainen

Kesk'yöllä pilkuttaa.
Kas tähtein valon esti
Kesäinen aurinko,
Sä
tulit, leppyisesti
Katselee tähdet jo.
Mä ajattelen illoin:
Ei valo sammukaan;
On syksy, mietin silloin,

Kuihtunut kevät vaan.
Niin, äiti, tahdon antaa
Mä arvon vanhallen,

Kun povessaan se kantaa
Nuoruuden keväimen.
VUOKKO.
Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin
muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli
sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan
kauniimpikin, en osaa sitä niin tarkkaan sanoa.
Missä kukkia kasvaa, siellä lentelee perhosia; missäpä ne muuten
lentelisivät? Se on vanha historia ja siitä on niin paljo lauluja, että kyllä
niitä riittää.
Apollo oli suurimman perhosen nimi. Sillä oli valkoiset siivet ja niissä
keltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, vähän turhamaisia;
ne mielellään käyttävät kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole
heidän vikansa, että ovat niin kauniit; he eivät ole näet itse teettäneet
vaatteitansa räätälillä. He ovat luonnostaan sellaiset kuin ovat.
Kerran Apollo tuli vuokon luo ja sanoi hänelle: "jos sinä rakastat minua,
niin rakastan minä sinua."
"Kyllä minä sinua rakastan", sanoi vuokko, sillä hän tosiaankin rakasti
Apolloa eikä osannut teeskennellä.
"Onko se oikein tosi?" sanoi perho.
"Mitäpä se muuta olisi?" vastasi vuokko.

"Se on hyvä, se", sanoi perho ja imi pois kaiken hunajan vuokon
kukasta. Perhoset rakastavat hunajaa, mutta eivät osaa sitä säästää
kuten mehiläiset. Niin se tapahtui ja Apollo lensi tiehensä.
"Kyllä hän palaa", ajatteli vuokko. Mutta siinä hän pettyi, sillä Apollo
pysyi poissa, hänellä kun näet oli muuta ajattelemista.
Eräänä päivänä hän kuitenkin sattui liitelemään toisen kukan ympärillä
ihan lähellä. "Nyt minä pidän varani", ajatteli vuokko. Hän nosti vähän
kukkalehtiänsä, jotka jo olivat hiukan kalvenneet, ja huusi niin kovaan,
kuin vuokko voi huutaa: "jos sinä rakastat minua, niin minä rakastan
sinua."
"En, en minä suinkaan", vastasi perho, eikä ollut siitä niin
millänsäkään.
"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko.
"Se on kyllä mahdollista", vastasi perho ja lensi taas pois. Nyt hän
pysyikin kauan poissa. Vuokko seisoi siinä yksinään ruohokossa, aika
alkoi tuntua pitkältä ja vuokko rupesi lakastumaan.
Viimein tuli Apollo taas sattumalta sinne vielä kauniimpana kuin ennen
ja vuokko taas kysyi: "rakastatko sinä minua?"
"En, en vähintäkään", vastasi perho.
"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko.
"Mitä se minuun koskee!" sanoi perho. "Sehän on tuo vanha juttu, jota
olen kuullut kyllä satakin kertaa jo ennen." Ja samaa tietään lensi hän
pois.
"Kuulepas, vuokko", sanoi kyhmyräinen kataja, joka seisoi siinä lähellä,
"onko tuo nyt sopivaa, puhua tuolla tavalla ilmi sydämmensä tunteita?
Täytyy pitää nokkansa pystyssä, jos on mitään nokkaa. Kun saa kuulla
ylpeää puhetta, pitää puhua samalla tavalla