Lukemisia lapsille 1 | Page 4

Jumala näki, että pieni poika suureksi tultuaan saisi osakseen
suuria murheita maailmassa ja joutuisi moneen viettelykseen, jotka
voisivat turmella hänen sydämmensä ja johdattaa sen syntiin ja
turhuuteen. Sentähden lähetti Jumala suuren, loistavan enkelinsä
Rafaelin, jonka jälkeen pieni poika oli saanut nimensä, ja sanoi hänelle:
"tuo poika minulle!"
Silloin sattui niin, että voimakas ja terve poika sairastui ja rupesi
kuihtumaan; ja tämä oli talvella. Mutta hänen vanhempansa ja pienet
siskonsa sanoivat: "odota vähän, kyllä Rafael kesän tultua tulee
terveeksi!"
Sitten tuli pitkä, valoisa kevät, jolloin linnut alkoivat viserrellä puissa ja
pensaissa. Ja lapsilla oli hamppulintu häkissä; sen kanssa menivät he
eräänä aamuna puistoon, ja laskivat sen vapauteen lentämään toisten

pikku lintujen luokse. Hamppulintu lensi; se oli niin iloinen, ja
lentäessään visersi se yhden ainoan sävelen, ja se sävel oli niin täynnä
iloa ja kiitollisuutta, ett'eivät lapset luulleet koskaan kuulleensa sen
kauniimpaa.
Kuin he tulivat kotiin, makasi pieni Rafael vielä sairaana vuoteellaan,
eikä hän ollut voinut olla mukana puistossa. Pienet sisaret taputtivat
hänen kalpeita poskiaan ja hänen kaunista ruskeata tukkaansa ja
sanoivat hänelle: "älä ole ikävissäsi, Rafael; kun kesä tulee, niin saat
tulla kanssamme: ja kuulla hamppulinnun laulavan. Sinulle tulee myös
kesä ja silloin tulet terveeksi."
Mutta Jumalan suuri loistava enkeli seisoi näkymättömänä pojan
vuoteen vieressä ja ojensi kauniit lumivalkeat siipensä hänen ylitsensä,
ikäänkuin varjellakseen häntä kaikesta pahasta maailmassa. Ja mitä
kauemmaksi enkelin siivet ylettyivät hänen ylitsensä, sitä
kalpeammaksi muuttui pienen poikasen poski ja sitä heikommaksi tuli
hänen hengityksensä. Hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä katsahtivat
vielä kerran enkeliin, jonka hän yksin näki; -- sen jälkeen vaipuivat ne
kiinni ja pieni Rafael oli tauonnut hengittämästä. Mutta hänen pienillä,
kalpeilla huulillaan näkyi vielä rauhallinen ja onnellinen hymyily,
jonka usein tapaa pienillä lapsilla, kun he huomaavat enkelin seisovan
heidän vuoteensa vieressä.
"Katsokaa," lausuivat pojan vanhemmat pikku siskoille, "nyt on Rafael
onnellinen, hän on Jumalan luona. Niinkuin hamppulintu lensi häkistä
vapauteen, niin lensi Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; ja
me emme kuulleet hänen iloaan, niinkuin me kuulimme linnun
viserryksen, mutta me huomaamme sen hyvin hänen lempeästä
hymyilystään, että hän ylistää Jumalata, joka niin aikaseen on suonut
hänelle autuuden kruunun."
Silloin sanoi yksi sisarista: "mutta kesää ei tullutkaan, jolloin Rafaelin
olisi pitänyt parantua."
"Niin," sanoi toinen sisar, "Rafaelin kesä ei tullut koskaan."
Mutta vanhemmat pyyhkivät kyyneleensä ja lausuivat: "kyllä se on

tullut. Jos voisimme katsoa kauas sinitaivaasen, niin näkisimme nyt
Rafaelin leikkivän pienien enkelien kanssa Jumalan paratiisissa. Siellä
on oikea kesä, ja sen kesän jäljestä ei tule koskaan enää syksyä, eikä
talvea."
Sitten veivät he pienen Rafaelin kirkkomaalle ja panivat hänet pieneen
hautaan, ja pappi luki ihania rukouksia hänelle ja lupasi hänelle
ijankaikkisen elämän. Mutta pojan äiti, joka seisoi haudalla, sanoi: "nyt
pitäisi meidän laulaa virsi, eikä täällä ole ketään, joka laulaisi virren
Rafaelin haudalla."
Samassa alkoi pieni lintu laulaa korkealta sinitaivaalta keväisen
auringon paisteessa ja kaikki ymmärsivät linnun ylistävän Jumalata.
Silloin sanoi kuolleen pojan isä: "kuulkaa, lintu tietää kyllä, kellenkä se
laulaa! Hamppulintu laulaa virren Rafaelin haudalla."
Mutta suuri loistava enkeli lentäen vie pikku Rafaelin sielun kauas
haudan mullasta ikuisen kesän helmaan Jumalan paratiisissa.
KUINKA METSÄN PIKKU LAPSET OPPIVAT LUKEMAAN.
Oli kerran suuri salo; metsän palo oli siellä raivonnut ja polttanut
kaikki vanhat puut niin, että oli jäljellä ainoastaan mustia, nokisia
kantoja paljaassa maassa, rosoisten kivien keskellä, jossa ei mitään
ruohoa enää kasvanut. Niin pitkälle, kuin nähdä saattoi, eli vähintään
peninkulman alalla joka taholle, ei ollut mitään muuta kuin samoja
rosoisia kiviä ja mustia kantoja. Maantie kulki siitä poikki, ja ken sitä
tietä matkusti yöllä, hän ei saanut olla arka, sillä jos hän vähänkään
pelkäsi pimeässä, näytti koko salo olevan täynnä kummallisia pikku
aaveita, jotka ojensivat myhkyräisiä käsivarsiaan, ja muutamilla oli
hevosen pää ja muutamilla sarvet ja muutamilla kuusi jalkaa kuten
kärpäsillä; mutta ne olivat vain kantoja, ne ne näyttivät niin
kummallisilta pimeässä.
Yksi ainoa puu seisoi jäljellä säästyneenä tulelta. Se oli hyvin vanha
mänty, ja juuri pitkän ikänsä tähden oli se niin korkea, että tuli ei
jaksanut sitä voittaa, kärvensi vain vähän sen tyveä ja jätti siihen. Siinä
se nyt seisoi yksinään kuin kansaton kuningas, ja hänen valtakuntaansa

oli koko se suuri salo, mutta eipä se juuri kannattanut kehumista.
Mitäpä hän teki kivillä ja kannoilla?
Oli siellä myöskin tupa ihan tien varrella. Se oli rakennettu silloin, kuin
vielä oli vihreätä metsässä sen ympärillä, mutta nyt se seisoi siinä
yksinään ja katseli mäntyä ja mänty katseli tupaa, ja siten heitä olikin
kaksi. Pitäähän olla jotakin seuraa tässä maailmassa.
Tuvassa asui vanha mummo, jolla oli pikku tyttö, ja se tyttö oli hänen
lapsenlapsensa, ja tytöllä oli raamatusta otettu nimi Ester. Koko
avarassa maailmassa heillä ei ollut muita sukulaisia kuin he kahden.
Harvoin oli Ester nähnyt muita ihmisiä kuin mummoansa ja

talonpoikaisukkoa, joka aina ohi ajaessaan toi jauhoja ja suoloja ja
pellavia mummolle. Sijaan sai hän kaikkein kauneinta valkoista rihmaa,
jota mummo oli kehrännyt rukillaan. Oli Ester sentään nähnyt myöskin
monta matkustavaista ajavan ohitse tietä myöten, mutta heillä kaikilla
oli oikein tulinen kiire