joutua pois rumasta erämaasta, he ajoivat täyttä
kyytiä ohitse, paitsi milloin kesäkuumalla pikku lapsille tuli jano
matkavaunuissa. Silloin vaunut pysähtyivät ja lapset hyppäsivät alas
pyytämään raikasta vettä; se oli salon jaloa viiniä, niin kirkasta kuin
kristalli, sillä se tuli vuoren kuninkaan lähteestä, joka oli ihan lähellä
vanhaa mäntyä. Silloin pikku Ester toi vettä ja tavallisesti sai
vaivastaan vaskirahan, vaikka hän ei koskaan mitään pyytänyt, sillä
ilmaiseksihan Jumalakin antoi sitä kaunista vettä, ajatteli hän.
Eräänä päivänä heinäkuussa pysähtyivät taas vaunut tuvan kohdalle;
herra laskeutui maahan, nosti alas pikku pojan ja taluttaen häntä
kädestä tuli ovelle. "Saisiko täältä mitään juotavaa?" kysyi hän;
"Ahasverusta janottaa niin kovasti."
"Ester, menes tuomaan vettä lähteestä", sanoi mummo pikku tytölleen,
ja tyttö meni.
"Onko hänen nimensä Ester?" kysyi matkustavainen herra.
"On, herra, sen hurskaan Esterin mukaan, josta kerrotaan raamatussa",
vastasi mummo. "Onko teidän poikanne nimi Ahasverus?"
"On", vastasi herra, "saman kuningas Ahasveruksen mukaan, joka otti
Esterin puolisoksensa. Minun pojastani voi myöskin tulla suuren
valtakunnan kuningas." Ja samalla vieras herra löi ylpeästi vyötänsä,
joka oli täynnä kirkkaita kultarahoja. Kuin Ester palasi, antoi herra
hänelle vedestä sellaisen kultarahan, ja hän niiasi ihan yhtä syvään kuin
muulloinkin saadessaan vain vaskirahan; hän ei ollut koskaan nähnyt
kultaa eikä tiennyt, mitä se keltainen metalli merkitsi; se tuntui vain
niin raskaalta, vaikka raha olikin pieni.
"Sinä olet kiltti pikku tyttö", sanoi vieras herra; "tahdotko, pikku Ester,
ottaa minun Ahasverukseni sulhoksesi?"
Ester niiasi; hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään sellaista.
"Rupeatko sinä hänen morsiameksensa?" kysyi vieras herra vielä.
"Kiitoksia paljon", sanoi Ester, niin kuin oli oppinut kiittämään rahasta,
ja hän niiasi taas, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan tuosta puheesta.
Vieras herra nauroi ja taputti ystävällisesti tyttösen pitkätukkaista
pellavapäätä.
"Kuinka te näin yksinänne asutte tällaisella rumalla salolla?" kysyi hän
Esterin vanhalta mummolta.
"Ah, hyvä herra," sanoi mummo, "täällä oli suuri ja vihreä metsä, kuin
muutimme tänne, ja täällä minä tein oikein sieviä vastoja koivunoksista
ja koreja juurista ja pajun vesoista. Mutta eräänä kesäyönä matkusti
talonpoikia tätä tietä ja he tekivät meidän maatessamme tien varrelle
tulen. Silloin se levisi suureen metsään, niin että siitä tuli hirveä savun
tulva ja metsän palo, jota ei kukaan voinut sammuttaa, ja kuin metsä
paloi kolme viikkoa, silloin oli kaikki niin mustana ja tyhjänä, kuin nyt
näette. Minä jäin köyhäksi, mutta mihinpä olisin muuttanut? Olihan
minulla täällä ainakin katto pääni päällä."
"Mutta miten jäi teidän pikku tupanne palamatta, kuin metsä paloi sen
ympäriltä?" kysyi herra.
"Sen minä sanon teille", sanoi mummo. "Tässä seisoi neljä valkoista
Jumalan enkeliä, yksi kussakin nurkassa vartioimassa sitä, niin että ei
ainoatakaan kipunaa pudonnut katolle. Minä niitä en nähnyt, mutta
Ester ne näki, ja minä olen varma, että ne suojelivat tupaa hänen
tähtensä, sillä minähän olen viheliäinen syntinen, mutta pikku Ester on
viaton kuin itse enkelit."
Vieras herra tuli nyt ihan vakavaksi ja seisoi hyvän aikaa syvissä
aatteissa. Viimein hän sanoi: "Kuulkaas, hyvä mummo, ettekö ottaisi
minun Ahasverustani luoksenne yhdeksi vuodeksi? Hän on rikkaan
miehen poika ja vähän turmeltunut ylellisyydestä; hänelle tekisi hyvää
olla jonkun aikaa köyhäin ja Jumalaa pelkääväisten ihmisten tykönä.
Minä lähden nyt ulkomaille ja vaikea minun on kuljetella poikaa
kanssani. Mutta ensi kesänä palaan minä noutamaan häntä ja tässä minä
annan kasan kultarahoja maksuksi hänen hoidostaan."
"Voi, voi!" sanoi mummo, sillä niin hän hämmästyi tästä ehdotuksesta.
Mutta vieras herra taputti häntä olkapäälle ja sanoi: "Hoitakaa poikaa
hyvin ja katsokaa, että hänen ei tarvitse kärsiä puutetta, mutta älkää
lellitelkö häntä älkääkä antako hänelle muuta, kuin pikku Esterillenne
annatte. Kas niin, Jumala olkoon kanssanne. Hyvästi, poikaseni; tottele
kiltisti tätä hyvää mummoa ja laita niin, että hän on tyytyväinen sinuun,
kuin tulen ensi kesänä!"
Niin sanottuaan nousi hän vaunuihinsa ja ajoi pois.
Voidaan kyllä arvata, että siitä tuli iso ihmettely salolla ja yksin vanha
mäntykin näytti miettiväiseltä seisoessaan kannokossa. Pikku
Ahasverus oli ensin niin kummastuksissaan, että ei saanut sanaakaan
suustansa, mutta kuin vaunut vierivät pois ja hän jäi yksin vierasten
ihmisten luo, alkoi hän parkua ja juosta vaunujen jäljestä; ja kuin
mummo ja Ester juoksivat myöskin ja koettivat viedä häntä takaisin, löi
hän heitä, puri ja potki. Viimein hän väsyi ja nukkui istualleen
mättäälle tien varrelle. Silloin mummo ilman mitään vaivaa kantoi
hänet tupaan, ja Ahasverus makasi kuin porsas seuraavaan aamuun.
Ne teistä, hyvät ystävät, jotka olette lukeneet tai nähneet pienen leikki
näytelmän "Ole hyvä köyhille", muistatte ehkä vielä, miten vaikea
köyhän mummon on hyvästi kasvattaa sellaisia lapsia, jotka ennen ovat
turmeltuneet rikkaudesta ja ylellisyydestä. Esterin mummolla oli
myöskin ensi aikoina yllin kyllä tekemistä tästä pikku pojasta, joka heti
ensi aamuna herättyään kiljui sokurileipää ja tiuskuen pyysi kullattua
piiskaansa, lyödäkseen sillä hevosia. Ja kun ei saanut, mitä tahtoi, kiljui
ja parkui hän yhtä päätä, kunnes taas nukkui.
Mutta tulipa siitä muutos vähitellen. Ennen kolmannen viikon loppua
oli Ahasverus jo unhottanut vaunut, hevoset, piiskan, sokurileivät ja
ruman parkumistapansa; ja kolmen viikon päästä oli hän tottelevainen
pikku poika, joka viihtyi hyvästi köyhässä tuvassa.
Siihen vaikutti paljon myöskin pikku Ester. Hän oli neljän
Continue reading on your phone by scaning this QR Code
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.