Lohilastuja ja kalakaskuja | Page 4

nousee kudulle, ja ne virkoavat vasta sitten kun
lohi Mikkeliviikolla viettää häitään eikä enää ota perhoa. Enkä voi ajatella, kuinka voisin
pysyä kirjoituspöytäni ääressä silloin, kun aavistelenkaan, että ahvenet Hangon meren
kareilla odottavat onkijaansa, tai kun hyönteisten parveilu Huopanan kalamajan
ikkunapihlajan latvassa langattomasti sähköttäen tiedoittaa, että lohenpoikaset koskessa
parhaallaan ajelevat perhoja. Niinkuin nyt juuri tätäkin kirjoittaessa.

KEHUKALOJA.
Meillä onkimiehillä, samoin kuin metsämiehilläkin, ja yleensä kaikilla muillakin
ihmisillä on se yhteinen heikkous, että me hiukan kehuskellen kerromme urotöistämme,
silloin kuin siihen suinkin vain ilmaantuu tilaisuutta. On herttaisia kalakavereita, jotka
samoin sanoin, samoin elein, samoin äänenpainoinkin joka kerta tavattaessa juttelevat,
kuinka, kun minä heitin, niin silloin se jämähti, ja kuinka ja miten ja mitä sitten tapahtui
tai olisi voinut tapahtua, jos en minä juuri silloin sitä ja sitä--ja minä jo luulin, että nyt se
pakana meni, mutta tulipas siunattu kuitenkin takaisin ja painoi vähää vaille niin ja niin
paljon j.n.e.--tai kuinka minä en saanut sitä, vaikka olin jo ihan saamassa ja olisin
saanutkin, jollei se haavipoika hirtehinen ... ja se oli varmaankin vähän päälle niin ja niin
monikiloinen. Ne jutut ovat meillä vuosien kuluessa hioituneet pikku taideluomiksi, joita
kuuntelisi mielelläänkin, ellei itsellä olisi jotakin samantapaista tai vielä muka
mielenkiintoisempaakin kerrottavana. Meillä kalamiehillä on näet toinenkin yhteinen

heikkous toistemme ja kaikkien muiden ihmisten kanssa, se, että yleensä emme kuuntele
toisten juttuja niin mielellämme kuin kerromme omiamme. Olen usein huomannut
itsestäni ja luullut huomaavani sen myöskin muista, että vain odotamme toisen lorun
loppua päästäksemme itse alkamaan omaamme. Emmekä aina malta odottaa loppuakaan,
vaan työntäymme ominemme väliin, niin pian kuin tarinaan vain ilmaantuu hetkenkään
rako ja sanaruiskun rätinä siltä taholta lakkaa.
Mutta kun kehuu näin kirjoittamalla, ei ole keskeytyksen vaaraa. Olen sitäpaitsi ainakin
itsestäni luullut huomaavani, että minä paljon mieluummin luen kalajuttuja kuin niitä
kuuntelen. Luen melkein mitä hyvänsä siltä alalta, joka jutussa on jotakin oppimista, jos
se perustuu kertojan omaan kokemukseen. Tämä antaa minulle rohkeutta uskoa samaa
muistakin ja käydä enemmittä empimisittä kehumaan omista saaliistani. Minullakin on
ollut joitakin erikoisia kehukaloja, jotka ovat saadut sellaisissa olosuhteissa, että ne
varsinkin minulle itselleni ovat olleet ilona ja ylpeytenä. Ne ovat osaksi semmoisia kaloja,
jotka olen saanut silloin, kun olen niitä hartaasti toivonut, ja toisia, jotka olen saanut
silloin, kun en ole osannut niitä odottaakaan, jopa toivonut, etten saisikaan.
* * * * *
Olin ensimmäistä kesää perheen isä, ja eukko ja piika olivat pidettävät hengissä ongen ja
vavan avulla. Oli myrskynnyt monta päivää niin, ettei ollut menemistäkään omaa saarta
meremmäksi. Asuin silloin Porkkalan Lill-Svartössa. Ei ollut moneen päivään ollut
mitään pataan panemista. Kai olisi Söderlingin sumpussa ollut joitakin kampeloita, mutta
minun kävi jo silloin kunnialle ottaa kaloja hopeaongella. Koetin ympäri oman saaren
maista onkien, mutta ei sieltä lähtenyt mitään tyynen puolelta ja tuulen puolelta oli
mahdoton saada edes siimaa ulos. Päivällisaika läheni ja olisi ollut pian pantava pata
tulelle.
--»Jos minä nyt sitten kuitenkin kysyisin niitä kampeloita?» ehdotti tyttö.--»Odotahan
hiukan, milloin pitäisi olla kala padassa?»--»Tunnin päästä viimeistään.»
Siinä oli toinen saari vastapäätä, josta melkein aina sai, mutta nyt kuohui salmi vaahtona
välillä. Jos minä sentään koettaisin päästä sinne. Ja minä pääsin kuin pääsinkin sinne
soutaen vastahankaan, kiskoen itsestäni viimeiset voimani irti. Ei ollut siinäkään saaressa
menemistä vastarannalle. Menin tuulen alle kallion suojaan ja pudotin onkeni jyrkän
reunaan. Siinä kävi voimakas aallokko tyynempääkin rantaa pitkin ja tuuli tempoi vavan
kärkeä ajaen kohon maihin kiinni. Aion heittää uudelleen, mutta siima ei nousekaan.
Luulen ongen tarttuneen pohjaan, kun tunnen, että siellähän onkin kala, oikein suuri kala,
niin suuri, että ei ole ajattelemistakaan saada sitä ylös uittamatta ja uuvuttamatta. Ei
minulla koskaan ole ollut niin hätä ja niin hyvä mieli, ei pikku poikanakaan ensimmäistä
kalaa ottaessani. Niin pian kuin sain sen niskasta kiinni ja nakatuksi maihin, minä riensin
juoksujalassa venheelleni ja myötälaitaista kotiin. Se oli parin kilon säyne. Se joutui kuin
joutuikin aikanaan pataan. Kehuin sitä saalistani koko kesän, minä muka otan millä
ilmalla tahansa, sanokaa vain, kun tarvitsette, kyllä minä hankin pataan pantavata!
* * * * *

Porkkalan ajoilta, useita vuosia myöhemmiltä, on minulla muistossani saalis, jolla aina
kehun, kun kuka vain kehtaa kuunnella. Sieltä on minulla parikin hauskaa haukimuistoa.
Meren uloimmilla kareilla, m.m. Mikkelskäreillä, on hauen virvilöiminen täysin
verrattavissa lohen ongintaan koskessa. On sileitä liukkaita kallioita myöten mentävä
vedenrajaan, on heitettävä mahdollisimman kauas visseihin paikkoihin, joissa tietää
hauen väijyvän. Vaaditaan melkoista tottumusta ampua näihin maaleihin ja yhtä suurta
uistimen kulettamiseen matalalla karikolla, niin ettei se tartu pohjaan. Kun hauki sitten
tarttuu, on sen ottaminen aallokossa melkein sama kuin kosken kuohussa. Kun
rantakalliot ovat hyrskystä liukkaat, pääsee niiltä haavilla kalaan käsiksi vain erityisistä
paikoista, jonne se on johdettava. Usein se on uuvutettava niin, että sen saa hiljalleen
vedetyksi ylös. Kirkkaassa vedessä voi seurata sen kaikkia liikkeitä siitä alkaen, kuin se
piilostaan ampuu syötin kimppuun, hyökkäilee edestakaisin, reutoo ja rimpuilee, siihen
asti, kunnes lopulta antautuu. Kerran minä neljännestunnin ajan painiskelin nelikiloisen,
aina näkyvissä olevan hauen kanssa, saattaen seurata kaikkia sen