Lohilastuja ja kalakaskuja | Page 3

näköiseksi meni.
Nyt se on valmis. Minulle tulee kuumeinen kiire saada se hetipaikalla järveen, sären
suuhun, ahvenen suuhun--nyt ei muuta kuin hakemaan vapaa ja kaivamaan matoja
tunkiosta.
--Olisihan se ehkä vielä siimakin hyvä olemassa ongessa, sanoo isä.
Niinpä niin--tietenkin. Koetan malttaa mieltäni, vaikka kovalle se ottaa.
Pantuaan verkkaisin sormin pois pihdit ja viilat ja vasarat isä kurkottaa pöytäpiirongin
laitimmaisesta ylälaatikosta rihmakerän. Hän antaa minulle toisen pään punottavaksi ja
punoo itse toisesta.--»Ei saa päästää!»--Mutta minä tietysti päästän, juuri silloin kun
rihma on tarpeeksi punottu ja valmis käännettäväksi ja kierrettäväksi. Täytyy alkaa
alusta,--voi minua poloista, pääsenkö minä tästä enää milloinkaan ongelle? Koskee
hartioihin ja ihan pakottaa selkää.
--Joko nyt sitten lähdetään vapaa hakemaan? kysyn minä niin säyseästi kuin suinkin voin,
kun siima vihdoinkin oli valmis ja kiinnitetty onkeen solmulla, jonka olen isälle mieliksi
ollut oppivinani, mutta jota en koetakaan painaa mieleeni.
--Jahka vielä laitetaan koho ja paino.
Koho ja paino? Ei niitä tarvitse, eihän niitä ole Pekankaan ongessa. Saa kaloja ilmankin!...
Mutta tämä jää vain perän pyöräytykseksi isän selän takana, ja isä virkkaa:

--Annahan minulle sitten muuan hauli sieltä haulipussista.
Ai, se on hauskaa.. . Seinällä on isän haulipussi, nahkasta ommeltu letku, jota kun
nostelee ja laskee ja puristelee, niin sen sisuksissa elää ja valuu ja sitä on hauska käsitellä
silloin, kun joskus ihmeeksi saa--sillä on tapahtunut, että tulppa on auennut ja sisälmykset
vuotaneet lattialle ja sitä tietä lattian alle. Kaikki henkeni ja ruumiini voimat siihen
keskittäen, ettei sitä tällä kertaa tapahtuisi, minä saan kuin saankin siitä kämmenelleni
haulin, ja pussin onnellisesti ripustetuksi takaisin naulaan. Kynäveitsensä hienoimmalla
terällä isä halkaisee haulin puolitiehen, painaa siiman halkeamaan ja puree halkeaman
kiinni.
»Ja sitten koho ... sitten koho!»--mutta koho löytyykin valmiiksi vuoltuna minun
suupielestäni, jossa olen sen tikkua imeksinyt ja pureksinut siitä pitäen, kun pellolla sen
siihen panin. Semmoinen veitikka se isä.
Ja nyt on onki siis vapaa vaille valmis. Minun mielestäni voisi vavaksi aivan hyvin
kelvata vaikka hernekeppi, jonka me rantaan mennessämme kiskaisemme jostakin
puutarhapenkistä, mutta isä eikö liene kuullut vai eikö liene kuulevinaan. Hän pyörähtää
sanaa sanomatta ulos ja menee tuvan taa metsään ja sieltä alankoon ja alangon taa lehtoon,
kiireesti käyden ja alamäessä juostenkin. Minä riennän perässä, minä olen kuin kytketty
häneen, teen kaiken minkä hän, samat liikkeet, samat askeleet, samat hyppäykset ojain
poikki ja kaatuneiden puunrunkojen yli pysyäkseni perässä ja saadakseni häneltä vavan
heti, kun se on valmis, eikä hetkeäkään myöhemmin. En kuitenkaan pysy tiheässä
pensaikossa hänen perässään, kuulen sieltä rapsauksen ja tupsauksen ja samassa jo isä
tulee takaisin huiskuttaen häntänä perässään pihlajaa, jolla ripsauttaa minua silmille, ja
puhaltaa juoksujalassa samaa tietään liiterin eteen. Isä jolloin kulloin näin kujeilee, kun
sille päälle sattuu, mutta en tiedä, eikö hän samalla myös pilkanne minua, ainaista
hätikköä.
Isä leikkaa oksat ja koloo kuoren vavan paksummasta päästä, mutta jättää kärkipuolen
kolomatta. Hän sitoo siiman vavan kärkeen ja kiertää sen vavan ympärille. En voi enää
pidättäytyä, en hillitä itseäni, en hävetä malttamattomuuttani, minä hyppelen ja
pyytelen:--Anna nyt jo kyllä se jo on hyvä ... anna, hyvä isä!
Se on kädessäni, minä karkaan...
--Mitenkäs sanot?
--Kii--, ja minä karkaan taas.
--Mitenkä?
--Kiitos, hyvä...
Enempää hän ei minulta saa eikä luultavasti tahdokaan.
Mikä sitten tapahtuu, se tapahtuu kaikkein korkeimman paineen ja jännityksen alla ...
siinä on puutarha, jonka läpi--aita, jonka yli-- piennar, jota pitkin--heinikko, jonka

puhki--pelto, jonka poikki minä karkaan suoraan sillan korvaan, nelin kontin maahan,
kourin turpeeseen kiinni, jota revin ja raastan, ja saan käteeni lieron, jonka toinen pää
tulee ja toinen menee menojaan--saan sen, huohottaen ja vavisten, miten kuten onkeen ja
ongen veteen Koljonvirran rantalimakkoon ensimmäisen sillan arkun varjoon. Siellä ei
ole ketään muita kuin minä, ei muuta kuin suuri silta ja sen harmaat arkut, eikä kuulu
muuta kuin hiljaa virtaavan veden loklatus arkkujen salvaimiin...
Kuinka kauan siinä seisoin ja tuijotin kohoa ja kuinka se sitten oikein lie tapahtunut, en
muista,--liikahtiko koho vai tunsinko sen kädessä ja tempasin--muistan vain sen, että
pääni päällä ilmassa jotakin lentää ja laulaa ja että minä makaan heinikossa kontallani ja
pitelen ja puristan jotakin, joka sätkii ja potkii, ja että minä, purtuani sitä niskaan,
syöksen kotia kohti. Kirkuen kuin puukko kurkussa, että minä olen saanut sären, minä
olen saanut sären! ryöpsähdän minä kyökkiin ja huudan ja vaadin, että se on heti
siivottava ja voissa paistettava. Ja kun ne eivät siinä paikassa tee, niinkuin käsken, niin
siivoan minä sen itse, ja kun ne eivät anna pannua eikä voita, niin lätkäytän minä sen
paljaaltaan hellalle, jossa se käryää ja tarttuilee nahkastaan kiinni. Ne nauravat ja
pilkkaavat, eikähän se siinä paistu eikä sitten millekään maistu, eikä lopulta kelpaa
kissallekaan ensimmäinen saaliini.
* * * * *
Mutta monet myöhemmät saaliini ovat kelvanneet sekä kissoille että muillekin. Ja minä
olenkin istunut onki kädessä ehkä enemmän kuin kynä kädessä, ja tulen edelleenkin
istumaan. Sillä sisimmässäni minä varmaan olen enemmän kalamies kuin kirjamies.
Minulta kuoleutuvat yhä vieläkin kirjalliset vaistot ja niiden tyydyttämisen tarve jotenkin
samoihin aikoihin, kun hauki huhtikuussa