Lohilastuja ja kalakaskuja | Page 2

toiseen ja edellä
kulkee renki Matti ja vetää sitkainta hiilinkoukulla. Minä astun urhoollisesti isän
kantapäillä, vaikka kokkareet ja tunkiohavut pistävät paljaaseen jalkaan. Pelto on ihan
järven rannalla, on tyven aamu ja kalat polskauttelevat kaislikossa. Kun isä saran päässä
täyttää siemenvakkaa, sanon minä: »Kah, kuinka ne kalat siellä polskahtelevat!» Isä
myöntää, että niinpä näkyvät tekevän. Kun tulemme saran yläpäähän, kiipeän minä
aidalle ja virkan seipään varassa kiikkuen: »Sielläpähän seisoo taas Huttusen Pekka sillan
korvassa ja onkii.» Isä sanoo: »Elähän vain katkaise sitä seivästä, että putoot.»--»En toki,
en toki», hyräilen minä mielitellen kielitellen ja loikkaan aidalta suoraan ojan yli isän
viereen. Hän vuoleksii jotakin, mitä vuollee kaarnaa.--»Mitä pappa vuolee?»--»Ilman
vain nakertelen.»--»Saanko minä sen?»--»Saathan tämän.» Siitä on tullut peukalonpään
kokoinen pallo, jonka läpi on pistetty tikku.
Kun isä on saanut pellon kylvetyksi, menemme pihaan. Isä istahtaa aitan rappusille ja
aikoo panna tupakan, mutta ei löydäkään tikkujaan. Minä kirmaisen noutamaan ne ja
sytytän hänen piippunsa, jonka koppa vuoroin imaisee tulen sisäänsä, vuoroin tupsauttaa
sen ulos, jolloin rouheet mukavasti rätisevät ja röyheltyvät. Isä katsoo minuun piipun
vartta pitkin siristäen toista silmäänsä, mutta ei sano mitään. Se on hyvä merkki, silloin
sillä aina on jotakin mukavaa mielessä. Mutta kun Matti tulee tallin takaa ajaen
piikkikarhia pellolle, sanookin isä hänen jälkeensä: »Kun olet siementänyt, niin älä
viekään ruunaa hakaan, vaan pannaan se kenkään.» Minun kurkkuani kuristaa: isä ei siis
aiokaan vielä tänään laittaa onkea, hän ei ehkä enää muista koko asiaa, kuka ties ei osaa
tehdäkään onkea.
Seuraan häntä kuitenkin hänen kamariinsa. Hän on istuutunut pöytänsä ääreen. Hänellä
on pöytä, jonka toisessa päässä on vaateverholla peitetty kirjahylly, toisessa
työkalulaatikot. Hyllyssä ovat hänen raamattunsa, testamenttinsa, käsikirjansa--josta hän
kastaa ja vihkii ja kirkottaa ja jonka lehtien välissä aina on kaksilehtinen papinkaulus,
virsikirja, ehtoolliskalulaatikko ja mitä ne lienevät kaikki ne papin työkalut, joiden edessä

olevaa verhoa tuskin uskaltaa nostaa, vielä vähemmän niihin itseensä koskea. Laatikoissa
olevat maalliset työkalut, vasarat, meisselit, hohtimet, pihdit, porat ja terät ja temmiraudat,
veitset jos jonkinlaiset, naskalit, äimät, harjakset, pikilangat, viitat ja messinki- ja
teräslankakääröt, ovat kyllä ihmeellisessä, kunnioitusta herättävässä järjestyksessä, mutta
eivät läheskään yhtä peloittavassa. Niitä sentään uskaltaa laatikkoa raottamalla katsoa,
ihastuneena niihin tuijottaa, joskaan ei niitä koskettaa eikä ottaa.
Isä istuu tuolillaan ja miettii jotakin. Sitten hän imaisee pitkät rätisevät pohjasavut
piipustaan, niin että posket menee ontolle, panee piipun hyllyyn ja avaa, samalla kun savu
pöllyää suusta ja sieraimista, sen laatikon, missä ovat hänen pihtinsä. Hän ottaa niistä
yhdet, kaikkein pienimmät ja asettaa ne eteensä pöydälle. Sitten hän hakee toisesta
laatikosta pienen messinkialasimen ja hyvin pienen pikkaraisen vasaran, ja
puukkolaatikosta hienokärkisimmän puukon ja viilalaatikosta viilan, joka on ohut kuin
vieteri, ja asettaa nekin eteensä pöydälle. Ne kalut on hänellä käsillä aina, kun hän korjaa
seinäkelloja. Mitä aikonee hän niillä nyt? Sitten hän ottaa käärön messinkilankaa ja
pantuaan nenälleen silmälasit, joita hän käyttää vain kaikkein hienoimmissa
kellonkorjuutöissään, hän napsauttaa pihdeillä, niitä edestakaisin nytkytellen, palasen
messinkilankaa. Hän asettaa sen alasimelle ja naputtaa vasaralla litteäksi sen toisen pään
ja painaa siihen puukon kärellä alasinta vastaan pykälän.
Sitten hän, pihdeillä yhä lankaa pidellen, viilailee pykälää suuremmaksi ja teroittaa
langan pään ja pyöristelee sitä. Mikä ihme siitä tulee? Mutta siitähän voi tulla--onki! Isä
tekee onkea, tekee kuin tekeekin! Hän koettelee sormellaan sen kärkeä ja väkää ja antaa
minunkin koettaa--ja se se sitten vasta on terävä, terävä kuin neulan kärki.
Isä mulauttaa silmiään lasiensa yli ja kysyy:
--Särkiäkö sinä aiot saada vai ahvenia?
--Särkiä ja ahvenia! riemahdan minä.
--Jaa, mutta kun särellä on pieni suu, niin pitää olla pieni onki, ja kun ahvenella on suuri
suu, niin pitää olla suuri onki, muuten ei tartu--entäs sitten?
--Pappa tekee aivan niin kuin itse tahtoo.
Olen ylpeä neuvosta, jonka olen saanut hänelle antaa.
--Tehdäänkö sitten siltä väliltä, ei liian suurta eikä liian pientä?
--Tehdään, niinkuin hyvä tulee, sanon minä, ja itsetuntoni yhä kasvaa tästä uudesta
neuvosta, jonka olen saanut antaa.
Isä ottaa pihdit ja koukistaa valmiiksi ongen. Vielä kiertää hän silmukan sen toiseen
päähän. Pitäen sitä nenäni edessä hän sanoo:
--Mahtaakohan tämä nyt passata?

Minä nyökäytän hyväksyvästi päätäni. Hyvä se on, se kiiltääkin niin kauniisti kuin kulta.
--Kun ei vain sittenkin tullut rötös...? sanoo isä ja katsoo minuun kysyvästi ja
huolestuneesti.
Niin jaa--en tiedä mitä hän tarkoittaa.
--Tämä on ihan liian kirkas?--tätä kala ihan varmaan säikähtää ja pötkähtää
käpälämäkeen? Entäs nyt?
Isä välistä narraa--ei tiedä, tarkoittaako hän totta vai leikkiä. Hänen poikansa räpäyttää
epätietoisena silmiään.
Isä miettii ja ryhtyy taas panemaan piippuun. Hän karistaa perät uunin kolpperossa
olevaan astiaan, täyttää uudestaan kopan, vetelee pitkiä haikuja, joista muutamia lähettää
kiekkoina kattoon, toisia pyynnöstä minun silmilleni, ottaa sitten ongen ja pistää sen
piipun koppaan ja painaa peukalon kynnellä umpeen.
--Ahaa, sanon minä, vaikkei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä varten kaikki tämä
tapahtuu. Toivon parasta ja pelkään samalla pahinta. Mutta kun isä hetken päästä ottaa
punaisena hehkuvan ongen piipusta ja kastaa sen pesuvatiin, jossa se räsähtää ruskean
vihreäksi, pääsee minulta nauru ja isäkin myhähtää, kun sanoo:--Katsohan veitikkata,
minkä