Liv | Page 5

antanut mitään varmaa vastausta".

"Vai niin, se ei suinkaan käy laatuun siis -- oi herra Jumala, jos sinä
puhuisit hänelle vielä kerran! Niin, anna anteeksi että olen näin suora
sinua kohtaan, mutta minä pidän sinusta niin paljon, näetkös".
Liv hymyili. "Kyllä minä sen teen", sanoi hän, "vaan kyllä hän sen
itsestäänkin muistaa".
"Sun isäsi on varmaankin hyvin syvämielinen".
"Niin on".
"Ja vähän harvapuheinen".
"Niin, hän ei puhu paljon".
"Mutta kyllä minä takaan että ei ole turhia, mitä hän puhuu.
Arvattavasti hän ei sitten pidä niistä ihmisistä, jotka liian laveasti
puhuvat?"
"Ei hän niistä juuri pidä, jotka liian paljon puhuvat. Joka aina puhuu, se
ei aina totta puhu, arvelee hän."
"Vai niin! niin, tiedätkö, kun asiaa tarkoin ajattelee, niin hän on
oikeassa".
"Niin hän varmaan onkin".
"Isäsi on kunnioitettu mies kylässä?"
"Hän harvoin kylään tulee."
"Miksi niin?"
"No -- hän ei viihdy siellä; hän on vähän totinen ja ankara, näetkös".
"Niin -- enkö sitä nähnyt kohta, astuttuani kynnyksen yli, ett'ei se mies
ollut turhanpäiväinen. Sellaiset ihmiset ovat harvinaisia, tiedätkös".
"Mutta usko pois, hän rakastaa minua".

"Ken ei sitä tekisi? Ja sinä olet ollut hänen luonansa pienestä asti?"
"Minä en nähnyt isääni, ennenkuin olin 6 vuotta vanha; mutta silloin
hän palasi pitkältä matkalta, sanottiin. Sittemmin muutimme tänne
pohjoiseen, ja nyt olemme asuneet tässä paikassa 10 vuotta".
"Ja sinä olet ollut yksinäsi hänen kanssansa koko ajan?"
"Niin olen".
"Vaan eikö välistä ole ollut ikävä näin kaukana ihmisistä?"
"Enpä juuri voi sitä sanoa. Minulla on aina ollut jotakin tekemistä.
Milloin pitää lypsää lehmät, milloin hoitaa taloa ja lukea isälle joka ilta
kappale Raamatusta. Ja välistä saatan sitten ajatella yhtä ja toista,
näetkös. Mutta nyt mun täytyy joutua. Joko olet kylliksi syönyt, että
saan vadin mennessäni?"
"Kiitos siis tästä hetkestä!"
"Ei kiittämistä".
Liv meni ulos ja Aslak katsoi hänen jälkeensä. Silloin rypisti hän
otsaansa, heittäysi selälleen, käsivarret pään alle ja haukotteli. "Tuopa
vasta hupsupäinen", sanoi hän itsekseen, "häntä voi kiertää sormen
ympäri kuin rihmaa. Saat panna suusi lukkoon nyt, Aslak. Hyvä oli että
sain sen tietää". -- Hän makasi vähän aikaa. "Uh! -- tämä käy jo kohta
ikäväksi", mutisi hän ja kääntyi toiselle kyljelle, "ja jos mun pitää
maata tässä sängyssä koko päivä kankeana, niin -- leikki ei olekaan niin
hupainen, kuin luulin -- tule nyt äiti pitämään minulle seuraa, muuten
koko juttu minua ikävystyttää. Luulenpa että nukun nyt".
Myöhemmin illalla Gunnar tuli sisään ja rupesi puhumaan Aslakin
kanssa.
"Onko nimesi Aslak?" kysyi hän katselematta mieheen.
"On".

"Mistä olet sen nimen saanut?"
"En tietä".
"Kuka isäsi oli?"
"En ole isääni nähnyt".
"Entäs äitisi?"
"En tunne äitiäni".
"Mistä olet kotoisin?"
"Oo -- minä löydettiin jostain tien varrella, jouduin sitten
köyhäinhoidon huostaan tuolla itäpuolella ja muutamain hyvien
ihmisten kasvatteeksi".
"Miksi sinä karkasit niiden luota?"
"En minä karannut, vaan onhan minussakin häpeätä. Enhän minä, pitkä
ja vahva kun olin, voinut juosta edestakaisin kasvatus-isäni ovissa ja
syödä häntä talosta pois, köyhä mies kun hän oli. Minun täytyi mennä
ulos palvelemaan, ja nyt olen kulkenut seudusta toiseen päivätyössä,
koettanut elämää monin tavoin ja pahaa kärsinyt. Mutta nyt, kuten näet,
makaan tässä enkä pääse minnekään".
Gunnar ei vastannut kohta, mutta katseli häntä kauan. Rupesi sitten
nyppimään peitettä. "Mitä lajia väkeä ne olivat, joiden luota sinä tulet?"
kysyi hän viimein, "olivatko he Raamatun ystäviä?"
"No sen asian laita oli nyt niinkuin tavallisesti. Kyllä minua pidettiin
kirja kourassa sekä kotona että koulussa".
"Sinä pidät kaiketi leikistä ja tanssista ynnä muusta senlaisesta?"
"Ei ne minua erittäin huvita. Miehet sanoivat minua 'Mustaksi Pekaksi',
väänsivät naamojaan ja osoittivat sormea minulle juostessaan
tanssiaisiin ja semmoisiin turhuuksiin, kun en minä lähtenyt heidän

seuraansa, ja luulivat että minä pidin itseäni liian hyvänä siksi, niinkuin
myös aina saarnasivat. Minä nyt en ymmärrä mitä semmoiset hyödyttää,
on vaan ajan tuhlaamista minusta".
Gunnar katseli häntä hämmästyneenä. "Kuinka vanha olet?" kysyi hän.
"Kaksikymmentä vuotta kynttilämessunpäivänä".
"Hm -- harvinaista on saada kuulla nuoren miehen haastavan noin. Sinä
olet kokenut yhtä ja toista, huomaan minä". Gunnar istui vielä hetken
aikaa miettimässä. Sitten hän nousi. "Voit ripustaa röijysi tuohon
naulaan ja jäädä tänne Haugen'iin toistaiseksi. Kyllä vast'edes sovitaan
ehdoista".
Aslak katseli häntä kuin hämmästyksissään. Kumartui sitten alas,
tarttuen Gunnar'in käteen, niinkuin hän paljaasta liikutuksesta ei saisi
sanaakaan suustansa. Gunnar veti käden puolehensa. "Ei vielä mitään
kiittämistä. Lopussa kiitos seisoo. Sen tahdon sinulle sanoa nyt samalla,
että Haugen'ista kylään on -- pitkä matka. Sinun pitää luvata olla sitä
lyhentämättä".
"Ymmärrän tarkoituksesi, ja minä lupaan".
"Hyvää yötä".
Gunnar meni, mutta tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, ennenkuin
Aslak hyppäsi ylös sängystä, löi käden polveensa, nauroi ja hyppäsi
huoneen ympäri kuin hullu. "Vai sinä tartuit touhuun, sinäkin Gunnar
Haugen! En uskonut tämän näin helposti onnistuvan. Ha -- haa! jos
olisit tietänyt --" Hän nauroi vieläkin ja uhkasi Gunnar'in jälkeen. Sitten
pisti hän kädet housujen taskuihin ja rupesi töllistelemään pitkin seiniä.
"Vai täällä sinun nyt pitää asua, Aslak, Haugen'in uusi renki. No -- no
-- kyllähän se on parempi kuin juosta maiden ja mannerten