Liv | Page 4

vastapäätä ja puhui intoisasti.
"Luuletko että hänen oli hyvä olla tunturilla tänään", sanoi hän, "kylmä
oli, lumituisku toista pahempi tuprusi häntä vastaan ja hän kulki
melkein paljain rinnoin, tuo raukka, jotta nuttu säästyisi tästä ilmasta.
Häntä väristytti ja vilutti, mutta eteenpäin hänen täytyi kulkea yhtä
kaikki, eikä hänellä ollut ruo'an kipinätäkään, eikä mitään
lämmittämisen keinoa löytynyt. Mutta eteenpäin vaan mennä täytyi,
kylmää ja märkää kun oli. Jos ei tätä taloa olisi ollut, ei hän
varmaankaan koskaan olisi nähnyt päivän nousua enään, sanoi hän".
"Vai niin, niinkö sanoi. Mutta eikö hän nyt virkistynyt, saatuansa
ruokaa ja vuoteen?"
"Kyllä, hän ei tahtonut löytää sanoja, millä kiittäisi. Mutta hänessä oli

vielä semmoinen väristys, että oikein pelkäsi sairastuvansa. Ja hän
rukoili niin hartaasti saada jäädä makaamaan, jos niin pahoin kävisi,
kunnes taas voisi nousta".
"Vai niin, vai rukoiliko hartaasti? -- No niin, hän osasi puhua
puolestansa. Sanoiko muuten mitään?"
"Hän puhui paljon siitä kuinka hänen oli ollut ennen ja nyt viime
aikoina, mutta hän oli aivan tuskissaan, poloinen; sillä hän ei tietänyt
mitenkä saisi työtä. Etkö voisi hänelle antaa vähän työtä? Hän olisi
tyytyväinen kun vaan saisi ruokaa sen edestä".
"Minä en kärsi hänen silmiänsä".
"Hän rukoili niin sydämmellisesti ja oli niin suora, ett'ei se voinut
muuta kuin liikuttaa ihmistä".
"Haugen on ahdas kyllä kahdellekin ja ahtaammaksi se tulee kolmelle;
mutta sinusta on kaiketi ikävä olla täällä kahden kesken minun
kanssani", sanoi Gunnar syvästi huo'aten.
"Minä en rukoile vaan itseni tähden", vastasi Liv punastuen; "mutta
mieleeni vaan muistui mitä raamatussa sanotaan: 'anna sille, joka
sinulta pyytää, äläkä käänny pois siltä, joka tahtoo sinulta lainata', ja
minun mielestäni sinä tarvitsisit apua nyt. Ja jos olisit kuullut hänen
kertovan kuinka hän on nälkää ja vilua kärsinyt ja kurjuudessa
kuljeskellut koko elin-aikansa, silloin et olisi niin hidas etkä
vastahakoinen, isä. Hän on niin köyhä, että kivi tuolla pihalla on häntä
rikkaampi, ja hän kävelee kuin kerjäläinen ihmisten parissa, vaikk'ei
hänellä ole niinkään suurta synnin taakkaa, kuin minä voisin sormellani
kantaa".
Gunnar katseli hämmästyneenä tytärtänsä, sillä näin hän ei
muistaaksensa koskaan ollut kuullut hänen puhuvan. Hän tarttui
laimeasti hänen käteensä, sanoen:
"Kissa kyllä tietää ketä se hyväilee. Ole varoillasi tyttäreni, on eroitus
sammaleen ja utuvien välillä, vaikka molemmat ovat pehmoset ja

hienot".
Liv vaikeni ja meni istumaan. Sanoi sitten matalalla äänellä: "Luulin
vaan että voi vaivaksi sydämmelle käydä jos ajaa ulos pimeään yöhön
sen, joka etsii valoa, eikä ole tapa repiä pois puhkeavia lehtiä".
Gunnar katseli häntä terävästi. "Kuka opetti sinulle tämän?" kysyi hän.
"Oo -- se juolahti vaan mieleeni", vastasi Liv.
Gunnar kallisti päätänsä alas pöytää vasten ja mutisi itsekseen: "Hm --
-- hm -- yhtä tumma ja musta hänkin oli -- Aslak nimensä oli. Herra
Jumala varjele minua kahdenkertaisesta synnistä! Ei hän suinkaan
sanonut sinulle mistä tuon nimen on saanut?" kysyi hän yht'äkkiä, vaan
ei katsellut Liviä.
"Ei, sitä hän ei sanonut".
"Vai niin -- älä aja ulos pimeään yöhön sitä, joka valoa etsii. Tahdon
huomenna puhua hänen kanssansa".
Aslak seisoi vielä kuuntelemassa oven ra'ossa. "Vai niin, vai sinä tulet
puheilleni huomenna?" sanoi hän ja nauroi itseksensä, -- "no niin,
Gunnar Haugen, minä olen oleva valmis sua vastaan ottamaan sekä
päänkivistyksellä että kauniilla sanoilla. Ja sinä et kärsi silmiäni? Se on
kyllä arvattava; mutta niiden pitäisikin polttaa sinua sielun sisimmässä
sopukassa, tiedätkös, ja Liviä minä pidän kädessäni, sitä lintua ei ollut
vaikea kiinni saada; mutta kun se kerran on häkkiin joutunut, ei ole
enää siivillä leuhottamista. Hei! Minun tekisi mieli tietää mitä äiti on
sanova tästä". Ja näin sanoen hiipi Aslak sänkyyn yhtä hiljaa kuin oli
sieltä tullut.

TOINEN LUKU.
Kun Aslak heräsi seuraavana aamuna, istui Gunnar hänen edessänsä ja
katsoa tuijoitti häneen. Aslak hämmästyi vähäsen ensi hetkessä, mutta
tointui kohta:

"Nyt olen varmaan nukkunut liian kauan, koska sinä istut tässä mua
katselemassa".
"Eipä juuri -- tahdoin vaan nähdä kuinka sinä nukuit".
"Oi, minä olen nukkunut niin hyvin, niin hyvin, mutta semmoista
vuodetta ei minulla muistaakseni koskaan ole ollutkaan".
"Kuinka muuten voit?"
"Kiitos kysymästä, sitä en nyt voi niin tarkoin sanoa, kun juuri heräsin.
Kuitenkin minusta tuntuu ikäänkuin olisin kauhean kankea vielä
jäsenistäni, ja minulla on niin kummallinen poltto päässäni, ett'en voi
ajatella oikein selvästi. Mutta -- kaiketi se paranee myöhemmin
päivällä, ja sitten saan koettaa päästä edemmäksi täältä kappaleen
matkaa. Paljon kiitoksia sinulle ruo'asta, juomasta ja majasta".
Gunnar istui leikkien linkku-veitsensä kanssa; nyt hän rupesi
hakkaamaan sängyn laitaan. "Luulenpa parhaaksi että jäät makaamaan
tämän päivän", sanoi hän viimein, "aamiaisen saat kohta". Aslak tahtoi
suudella hänen kättänsä, mutta Guunar oli jo noussut ja meni ulos.
Ei kauan kestänyt ennenkuin Liv tuli sisään ruo'an kanssa.
"Kuulin että jaksat huonosti tänään".
"No niin -- kyllä toivon pian paranevani aikaa voittain. Isäsi on ollut
kyllä hyvä sallimaan minun jäädä tänne makaamaan tämän päivän".
"Vai niin, eikö hän sanonut muuta?"
"Ei, kuinka voisin sitä odottaa? Puhuitko hänen kanssansa eilen?"
"Sen minä tein".
"Mitä hän vastasi? Ei se suinkaan ollut mahdollista?"
"Hän ei