Liv | Page 2

olen hieman tänä iltana".
"Tarvitsisit välistä vähän apua".
"Apuako? -- Apuako tässä autiossa? -- Ja paitsi sitä ihmiset kammovat
isääsi", lisäsi hän ja nousi koettaakseen oliko nuttu kuiva; "koska
kerran olen kestänyt elämää Haugen'issa kymmenen vuotta, kestän sitä
kaiketi kymmenen vuotta vieläkin".
"Luulin että tämä kenties tuntuisi kolkolle sinusta nyt, kun käyt
vanhaksi".
"Ja missä luulet minulle olevan vähemmän kolkkoa?"
"Noo -- kylään ei ole niin pitkä matka".
Gunnar kääntyi ja katseli ikäänkuin säikähtyneenä tytärtänsä.
"Ikävöitkö sinä kyliä, Liv?" sanoi hän, niin oudosti vapisevalla äänellä,
"ikävöitkö elämätä ihmisten parissa, jotka eivät tee muuta, kuin juovat,
lyövät korttia, valehtelevat ja panettelevat aamusta iltaan, jotka
sunnuntaina käyvät kirkossa saadaksensa maanantaina sitä vapaammin
kiroilla? Ikävöitkö sinä ihmisiä, jotka nauravat sinulle sentähden että

luet Jumalan sanaa ahkerammin, kuin muut? Ja minä kun luulin niin
hyvin varjelevani sinua saastaisuudesta ja synnistä -- sinä lapseni".
Liv kallisti päätänsä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"En minä sitä tarkoittanut", sanoi hän lempeästi ja katseli isäänsä,
"minä en menestyisi missä sinua ei olisi, enkä ikinä olisi onnellinen
missä sinä et olisi onnellinen".
Gunnar oli pukenut nutun päällensä jälleen ja istunut pöydän ääreen.
Hän istui tuijoittaen eteensä. Sitten hän nousi. "Minä olen niin
kummallisen tuskallisella mielellä tänä iltana", sanoi hän, "ota
Raamattu, ja lue minulle vähäisen, jotta saan rauhaa".
Liv meni kaapin luo ottamaan Raamattua. Hän istui juuri lehtiä
kääntämässä kun tuulen puuska kilisteli ikkunoita ja ovi lensi
paukahtaen auki.
"Huh! mikä raju-ilma!" sanoi Gunnar väristen, "voi kiittää Jumalaa kun
on pää katoa alla tänä yönä. Luulenpa että saat lukita oven".
Liv oli noussut ovea lukitsemaan; samassa kuuli hän jotain rapinaa
ulkopuolelta. Hän tirkisti ulos pimeyteen, vaan ei voinut mitäkään
havaita. "Onko täällä kukaan?" huusi hän.
"Oi Herra Jumala; antakaa mun päästä sisään, muuten minä kuolen
viluun", kuuli hän jonkun ruikuttavan, ja sisään hiipi eräs mies,
ryysyinen ja märkä, selässä mytty, joka oli sauvan päähän kiinnitetty.
Gunnar tuli laattian yli katselemaan vierasta. Hän näytti olevan
kahdenkymmenen vuoden paikoilla, vaikka seisoi siinä kyyryssä oven
suulla ja vapisi. Kasvot olivat ilmasta ruskeutuneet, hiukset suorat ja
sysi-mustat, vaan muuten ei ollut helppoa päästä selville hänen
muodostaan, kun hän yhä loi silmänsä maahan ja veti päätänsä alas
olkapäitten väliin.
"Uh -- - mikä ilma!" sanoi hän ravistaen itseänsä, "mutta täällä on
lämpöinen ja hyvä".

"Istu takan ääreen ja katso että tulet vähän kuivemmaksi", sanoi Gunnar,
toimittaen miehelle sijaa. Vieras astui sinne päin.
"Mistä mies tulee?" aloitti Gunnar, pistäen muutamia oksia tuleen.
"Oo -- tulen tunturin toiselta puolelta", sanoi vieras.
"Paha ilma kulkeville tänä päivänä".
"Niinpä kyllä oli", huokasi mies itkun äänellä. "Nyt minä olen käynyt
tänään noin 4 peninkulmaa, eikä ole ollut leipäpalastakaan suuhun
pistää. Jumal' auttakoon, kuinkahan tämä päättynee, ja minä olen
käynyt sairaaksi ja jalat haavoille; jos minun pitää taas mennä ulos tänä
yönä rajuilmaan, niin terveyteni varmaankin on menetetty. Jalkojani
särkee niin että tuskin saan niitä jälkeeni vedetyksi, ja väsynyt olen
uupumiseen asti. Mutta jos sinä tahtoisit antaa mulle yösijaa täksi yöksi,
vaikkapa nurkassa tuossa, niin kiittäisin sinua niin, että -- --". Vieras ei
saanut muka sanotuksi sen enempää itkusta, ja hieroi silmiänsä käsillä.
Gunnar seisoi nojaten seinää vasten ja katseli häntä.
"Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvaan minä", sanoi hän viimein,
"mutta miksi menit ulos tällaisessa ilmassa?"
"Täytyy lähteä ulos kun ei ole mitään saatavaa enää siellä, missä
ollaan", sanoi onnetoin, mutta katsomatta ylös, "kun ei ole leipää enää,
eikä voi kivestä elää".
"Ehkä ai'ot kaupunkiin?"
"Oo -- minä ai'on minne vaan sopii, jos vaan saisin työtä, vaikka kuinka
halpaa, niin olisin tyytyväinen. Enkä juuri olekkaan pilattu, sen Jumala
tietää".
"Vai niin?" sanoi Gunnar ja jäi seisomaan vähäksi aikaa; "niin sinä
sitten saat toimittaa vuoteen johonkin, Liv".
"En tiedä muuta neuvoa kuin että hän saa minun kamarini", vastasi Liv,
joka koko ajan oli seisonut ovella ja katsellut vierasta. "Hän on niin

väsynyt raukka, ja minä voin kyllä laittaa vuoteeni tänne penkille
taikka luhdille".
"Saat tehdä kuinka tahdot", vastasi Gunnar, ja Liv meni kamariin
järjestämään. Vieras vilkasi hänen jälkeensä.
"Jumala siunatkoon sinua!" ruikutti hän, "ja Jumala siunatkoon teitä
molempia tästä. Tämä talo lienee kai Haugen tai sinne päin", sanoi hän
hetken vaiti-olon jälkeen ja antoi silmäin lentää viekkaasti ympäri. Nyt
ääni jo oli aivan toisellainen. "Niin niin!" jatkoi hän, ja sanat tulvailivat
niin liukkaasti hänen suustaan, "arvasin jo tulleeni kelpo ihmisten luo,
ja Gunnar Haugen ei ole nimi, joka pimeään on piiloitettu. Se on
tunnettu köyhältä ja rikkaalta, taloissa ja kylissä, ja sitä nimeä löytää
kylvettynä tielle, missä vaan kulkee".
"Vai niin?" -- vastasi Gunnar ja rypistytti otsaansa, "silloin et
arvattavasti ole tavallisia teitä kulkenut". Sen sanottuaan kävi hän
istumaan penkille ja tirkisti ikkunasta ulos. Vieras katseli varovasti
ympärilleen, ojensi itseänsä suoraksi ja katseli vakoen Gunnar'ia.
"Mikä on nimesi?" kysyi Gunnar vaitiolon jälkeen ja katseli hänen
puolehensa. Silloin katselivat häneen kaksi suurta, mustaa, hohtavaa
silmää. Mutta samassa hetkessä vaipui vieras taas kyyryyn ja loi
silmänsä laattiaan.
"Aslak on nimeni", sanoi hän nöyrästi. Gunnar hypähti pöydän