Liv

Kristofer Janson
Liv, by Kristofer Janson

The Project Gutenberg EBook of Liv, by Kristofer Janson This eBook
is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Liv
Author: Kristofer Janson
Translator: Elisabeth Löfgren
Release Date: October 29, 2007 [EBook #23237]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LIV ***

Produced by Tapio Riikonen

LIV
Kirj.
Kristofer Janson

Norjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.

ENSIMMÄINEN LUKU.
Oletko kuullut puhuttavan Gunnar Haugen'ista? Taikka hänen
tyttärestään Liv'istä, jolla oli nuo punaiset nauhat palmikoissa, hänestä,
joka aina istui isänsä vieressä kirkossa eikä voinut ymmärtää, miksi
kyyneleet tulivat ukon silmiin kun hän saarnaa kuunteli. Tule, käy
istumaan ja minä kerron sinulle yhtä ja toista näistä molemmista.
He sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tumma
varjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi -- Gunnar ja Liv. Gunnar oli
ko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonka
juurella maa-tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys-yöllä. Liv oli hoikka
ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa, ja
vaaleva, kuin tuoksuva kesä-ilta. Gunnar oli leveähartioinen,
korkea-otsainen, hänellä oli pitkä tumma tukka ja tummat silmät. Liv
oli kultatukkainen ja hänellä oli siniset kirkkaat silmät, jotka
luottamuksella ja viattomuudella katsoivat maailmaa. Missä vaan hän
kulki ujona ja hiljaisna, päivänpaiste häntä seurasi.
Ei kukaan seudussa tuntenut Gunnar'ia, ei kukaan tietänyt ken hän oli,
mistä hän oli tullut. Kymmenen vuotta sitten oli hän ensikerran
ilmautunut; hän oli silloin ostanut maatilkun tunturin juurella ja eli nyt
kaukana ihmisistä itsensä ja ajatustensa kanssa. Mitä laatua nämä
ajatukset olivat ei ollut helppo arvata, mutta yhtä ja toista mietittiin ja
seudun asukkaat pelkäsivät tuota pitkää, synkkää miestä, joka
jok'ainoana sunnuntaina tuli kirkkoon, taluttaen tytärtänsä, pientä Liviä,
ja meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullut, Jumalanpalveluksen päätyttyä.
Yksi ja toinen silloin sääli Liv parkaa, joka päivät päätänsä sai kulkea
Haugen'issa ulos ja sisään ja asuskella tuon äänettömän ihmisen kanssa.
Mutta nähdessään tytön tepsuttelevan isän rinnalla sunnuntaisin ja
katsoessaan hänen lempeään kirkkaasen silmäänsä, ei voinut kukaan
kuitenkaan uskoa että mikään varjo vielä oli hänen sieluansa

pimentänyt. Moni olisi kyllä ollut utelias tietämään ja kuulemaan
kuinka siellä ylhäällä elettiin, vaan ei kukaan uskaltanut puhutella
Gunnaria, eikä tämä suinkaan vaivannut ketään jutuillansa. Kolkot
kasvot ja rypistetyt kulmat eivät juuri sanoneet että kaikki sisäpuolella
oli valoista ja puhdasta, mutta ei löytynyt sentään kukaan, joka olisi
voinut puhua pahaa Gunnarista tai osoittaen jotakin huonoa sanoa: "sen
Gunnar Haugen on tehnyt". Gunnar järjesti ja hallitsi hyvästi mitä
vähäistä hänellä oli eivätkä ihmiset koskaan olleet nähneet hänen
ottavan ryyppyä tai olutpulloa, eivätkä koskaan olleet kuulleet hänen
kiroovan, eikä nauravan, eikä pahaa sanaa lausuvan; sillä Gunnar
kuului "heränneiden", joukkoon, ja Raamattu oli kai se, joka hänet
paraiten tunsi.
Haugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturin
juurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maa oli
huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättää muutamia
elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsi hänellä oli pieniä
maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasvia kasvamassa, jotta hyvinä
vuosina hänelle jäi vähän ylikin.
Mutta hiljaista ja rauhaista Haugen'issa oli, hiljaisuutta ja rauhaa
Gunnar juuri etsi. Ihmisiä hän ei nähnyt, vaan hänellä oli itsessään
tarpeeksi paljon, aurinkoa hän ei nähnyt, mutta hänellä oli Liv. Hän oli
auringon säteenä huoneessa. Hän hyppeli, hän juoksi sisään ja ulos, hän
askaroi, hän lauloi, hän auttoi isäänsä töissä voimiansa myöten ja luki
hänelle joka ilta Raamatusta. Gunnar rakasti Liviä ja Liv rakasti
Gunnaria, isäänsä, ja molemmat antoivat pitäjän tuumia ja kuiskailla,
niin paljon kuin tahtoivat. Ja nyt Gunnar oli neljänkymmenen paikoilla
ja Liv oli kuusitoista vuotias. Vielä asuivat samassa paikassa eikä
seudun asukkaat vieläkään tietäneet niistä sen enempää, kuin
kymmenen vuotta sitten. Gunnar oli yhtä synkeä, Liv yhtä hilpeä ja
asuinpaikkansa yhtä paljas ja kurja.
Eräänä iltana syyspuolella oli kauhea ilma. Ankara myrsky pohjoisesta
jyskytti ohitse käydessään tunturia kohti vanhan tuvan kattoa ja seiniä.
Pilvet vyörivät taivahalla paksuina, pimeinä, sitten tuli ukkosen jyrinä
ja rankka vesisade löi ikkunoita vasten kuin rakeet.

Liv istui yksinänsä tuvassa. Hän oli sytyttänyt kynttilän, ottanut
kutimensa esille ja odotti isäänsä. Oveen tartuttiin ja Gunnar astui
sisään. Vedenpisaroita riippui hänen hiuksissaan ja tippui nutustaan,
joka oli sateesta kiiltävä. Hän ei sanonut mitään, astui vaan takan
ääreen, riisui nutun päältänsä ja levitti sitä valkean eteen. "On paha
ilma tänä iltana", sanoi Liv katsellen ulos, "tulee vaikeaksi saada
syyssatoa korjuun jos tällä lailla pitkittää".
"Älä sinä valita ilmasta, Liv, jos ihmiset olisivat paremmat, niin
ilmakin olisi parempi".
Liv oli vaiti ja Gunnar istui takan ääreen, nojaten päätänsä käsihin.
"Sinä olet kai väsynyt työstä tänään", aloitti Liv hetken vaiti-olon
päästä.
"Niin, väsynyt
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 32
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.