Liesilauluja | Page 7

Ma unhoon hukun, enkä sentään huku: käy jäljessäni suuri surman suku,
tuo uljas, joka kaikki kärsii, antaa ja kuolla tohtii unelmansa vuoksi, mi
aikaa uutta ummussansa kantaa, tuo kaunis, joka vuoksi kauniin kaihon
voi kerjuusauvaan vaihtaa konnun, laihon ja heittää henkensä ja
elämänsä vain pitääksensä päivää tähtenänsä, mi tietä viittaa, vaan ei
päästä luoksi.
Voi teitä, teitä häväistään ja lyödään taas, niinkuin muistan itseäni
lyödyn, vaan ette horju vuoksi oman hyödyn, vaikk' iskut vastaan
satamalla sataa ja salakytät kantapäillä mataa! Ma teitä muistain
keveämmin kuolen, kuin voittaja käyn rajan tuonne puolen....
Ma paljon tehdä pyysin, vähän mahdoin. Ilkkuu työ, min kerran tehdä
tahdoin: Sa hullu mies, miss' on nyt untes ummut, miss' on nyt
kylvämäsi kukkaiskummut! On eessäsi vain aavat erämaat, ne poroks
polttaa unet urhokkaat, kaikk' karavaanit hautaa puolitiehen ja ensiks
sun, sun hullun matkamiehen!
Ja viholliset pilkkaa: pivo tuhkaa sa olet nyt, kun kuolon käsi uhkaa, sa
ylpeä, mi luulit: ihmisaivot vois olla ihmisonnen kultakaivot! Nyt,
taipumaton, vihdoin taltut, taivut ja nöyrtyvänä ristin juureen vaivut?
Niin, vaivun, vaan en valjun ristin juureen, ma vaivun kaikkeuteen
ikisuureen, yöhelmaan jälleen hellän maailmansielun. Kuin pisar
mereen, avaruuteen tähti, niin vajoo sielu sinne, kusta lähti.
Mut kuolossakaan untani en jätä, ma elän alkuvoimain elämätä täst'

alkain, liikun tulen, tuiskun lailla näill' elon entisillä taistomailla ja niitä
tahdon auttaa, joill' on hätä....
Näin ijät läikyn eespäin elon vuossa, oon myötälaulavainen laine
tuossa.... Kuin mahla nuori virtaan kevään puissa ajasta aikaan,
hermosäikein syvin ma omiani suojaan, ohjaan hyvin, myös sykin
tahtiin kanssa urhon rinnan ja kannan, nostan kalpaa taisteluissa eest'
uskoni tuon saman, suuren yhä, min vuoksi annoin elämäni hinnan, siks
kunnes koittaa ihmisyyden pyhä....

KUVIA UUDENVUODEN-YÖNÄ 1916.
Tulipalo-pakkanen ilmoja viiltää, lailla jääpuikkojen kyynelet kiiltää;
maassa ui huura, kuoleman kuura....
Silmissä peikkoja, luuranko-kalloja, valjuja veikkoja, kuu valo-varjoja,
Tuonelan karjoja, yön tulipalloja, kummituskuvia....
Veripuna-päivät toistaen ilvein ilmeitä hurjia, ryysyjä kurjia, surman
suvia palteille pilvein kauhun haaveina, kalmisto-aaveina riippumaan
jäivät....
Mikä hetki nyt lyö? Tää hornan on henkein karkelo-yö.
Mik' on tienoo tää, min kietovi jää, kuva liikkumaton? Ei ihmisten maa.
Vaipunut maailma se on.
Edessä sumua, huutoa, humua, tulta ja myrskyä, aaltojen hyrskyä....
Pinnalla erheiden kirjava satu, pohjalla Salliman ikuinen latu: seuraus
syystä, renkaasta rengas, tuskien kyystä murhe jalo, murheesta valo,
valo ja hyvyys ihmisten vaivaan. Näin ovat vaikeat tiet, ah, taivaan ja
onnen varman! Ei voida muuntaa lakia Karman, ei Arjunan suuntaa,
Maailmat vaipuu, nousevi toiset, teot hukkuvat toisten tieltä; ijäti
polttavi ihmisen mieltä murhe ja kaipuu.

Käy sfäärien soitto: aamun on voitto!
Tohtiiko ken nähdä sen voittavan, tunnoin kirkkahin katsoa silmihin
suurena koittavan valkeuden?
Elääkö ken läpi terhenen?
Jaksaako ken uskoa untaan, kulkea hyvänä, korkeena, syvänä
huomenen valkeaan valtakuntaan?
On ilmassa uus, pyhä sointuisuus.
Mut kytkemä on kovan kohtalon, ken kuuntele ei, ken uskonsa uhriksi
menneelle vei!
Ken pysähtyy, sen kiertävi syy ja ikuinen jää, yö liikkumaton, kuvat
kalmiston: vaipunut maailma se on.

SYDÄN!
Sydän, nyt kasva ja suurru, uskohon uutehen juurru! Pois jätä hourehet
hullut, pienen onnesi miete, taikka on loppusi tullut!
Taikka sun sitoo pettymyksien liete, voimasi nitoo murheen muratti
tumma, tyhjyys on tultesi summa!
Taikka sa sammutit syyttä liekkisi, jonk' oli määrä syleillä
äärettömyyttä; poroksi polttaa väärä, leimuta, lyödä kattohon taivahan
kuvun vuoks koko ihmissuvun!

PORTTI-TOKKO.
Vaeltaa vanha Portti-Tokko, jalkapuoli, puolisokko, muinoin pelimanni
oiva, nyt vain maailmanrannan tiellä armopaloin askaroiva kerjäläisnä
almun, rahan, kumarassa, murhemiellä.

Usein, näätsen, tuntuu siellä Tanssi-Tokon rintaluissa, joissa ennen
polskat raikui niinkuin linnut kesän puissa, synkkä syttö kaihon
kumman, silmässäkin kyynelhäivää, niinkuin hellää »hyvää päivää»
tekis mieli lapsen tumman; se se tullen iki-illan kutois kauniin
muistonsillan ilopäiviin kadonneihin, pito pöytäin pikareihin, korvais
särpimen ja keiton sydämessä virkaheiton.
Vaeltaa vanha Portti-Tokko jalkapuoli, puolisokko, kerjäläinen almun,
rahan, kompuroiden kotipuoleen, kotipuoleen kuolemahan.
Huokaiseepi, henkäiseepi, jalkatyngän oikaiseepi maantien viereen
pitkäksensä. Tuumaa: »Lepään tässä hetken, aina ehdin tämän retken,
ei lie tässä juoksun taksaa, menen minkä lystiksensä hevoseton kenkä
jaksaa; korpi koti kulkijalla tällä ilman kannikalla!
Mitäs tuosta, kunhan vainen eväslaukku paisuvainen oisi tässä
vierelläni! Ylimmäinen ystäväni, ehompi kuin eväslaukku oisi sentään
pieni naukku tuohon vanhaan arpirintaan, vaikka ehkä vanhaan hintaan:
Jos vain joku Tokon juotti, vinkuis vieläi polskan nuotti, vielä käsi
kankee solkkaa katrillia, sottista ja mamsel Netan valssia ja
Risu-Miinan kuolinpolkkaa. Hohhoh jaa, ei taida kenkään enää
maailman aikaan tähän viettää pitoja ja häitä! Hyh, ken huolisikaan
näitä nykyajan äksypäitä jalkapuukseen miehelähän!
»Suokaas, nuori neiti, lantti», noin jos lausun, niinkuin tantti heti
saarnan pitää: »Tokko, nokkas punottaa kuin kokko; mikä lienet,
viinanjuoja, vanha varas, laiska ruoja!» Toisilla ei aikaa almuun, heili'
on kiire voiton palmuun, parantamaan maailmata, jotta oikein suora
rata saatais taivaan valtakuntaan! Karsain naamoin, kyisin kielin,
kitsain, häijyin, hyisin mielin työntävät he Tokon harmaan tieltään
pyhäiseltä pois. »Hui hai! Hiton synkkää varmaan heidän taivaassansa
ois!»
Tokko muistaa nuoruus-untaan, näkee monen heljän kuvan
silmäkalvoon sokeahan tähti-yössä kuvastuvan.... Hyhmä hiipii kannon
päähän, maat ja vedet riittyy jäähän, sentään leijaa keijut hempeet
vanhan soittoniekan yllä sulattaen mielen vahan unikuvain hyväilyllä....