Liesilauluja | Page 6

kärsineille....
Silmälauta hiljaa vaipuu.... Maa jo jalkain alta haipuu, kulkee niinkuin
kultalangat pyhät haaveet pääni yli, loihdut vanhat mielen valtaa, aukee,
aukee kadotetun paratiisin lauha syli....
Pilvilinnat! Päivän nousten, pimeen mennen kauniimmat kuin koskaan
ennen, samat, eikä sentään samat, surun suuren suurentamat!
Mahtuu sinne kaikki kansa, ei vain jotkut, ei vain sadun prinssi kera
prinsessansa. Jokaiselle valmistettu sija mieluinen on siellä, kenkään ei
oo toisen tiellä, vieras, outo, siell' ei kukaan, kurjinkin saa tulla
mukaan.
Näen, kuulen: kulkee kaukotaivaan rantaa ihmisjoukot sankat, taajat,
onnessansa suuret, laajat. Rauhan palmut valkeet hohtaa, päivä paistaa,
hyvyys johtaa....
Pyörryttävän pyhät kuvat takaa ajan ankeen, tumman, takaa taiston,
surun summan sielun silmään seijastuvat.
Syttyy sydämehen usko niinkuin pilven paltehella punertuva
aamurusko. Sortuu, vaipuu, vaipuu vahvat kivilinnat, sortuu heikot
ihmisrinnat, vaan ei sorru ihmishengen pilvilinnat! Murtuu päämme
päältä majat, mutta raunioilta kasvaa kaunihimpain rakentajat, niiden,
joiden heljät kuvat nyt jo kaukaa verhon takaa sieluhumme
kangastuvat.

Uupuessa elon sotiin sinne palaamme kuin kotiin.

HÄÄBALLAADI.
Kuuluu torvien toitotus ja sadan kavion jymy. Vuoret kaikaa ja tömisee
maa, kun ritari häitään ratsastaa morsion nuoren rinnalla. Mut morsion
nuoren huulilta on kuollut nuoruuden hymy.
»Neiti marmorin-valkoinen, mihin hukkasit silmäsi säteen? Ole ihana
impeni onnekas, et vanki sa oo, vaan valtias: hääkellomme, kuuletko,
vastaan jo soit Saat kaiken, min ihminen saada voi, saat kullat ja päärlyt
käteen!»
»Ritari hurmehen-punainen, on toinen ylkä jo mulla. Punaverkana
puuntavi kirkkoties, välillämme istuu murhattu mies. Varo kostoa
valkean vainajan: vie toisen meistä hän hautahan, ei koskaan me
kirkkoon tulla....»
Ritari hurmehen-punainen näin huus: »Vaikka henkeni hinnan se
maksais, niin sua suutelen ja kuolleiden haamuja pelkää ma en!» Kävi
ritari syliksi morsiameen: sai suihkavan surman sydämeen, veri
purppuroi rohkean rinnan.
Neiti marmorin-valkoinen näin kuiskaili: »Päivät huolen jo päättyy, jo
pääsen ma vihillen sun kanssasi, sulhoni ainoinen....» Ja hän nauravi,
nauravi, nauravi vaan ja kalpeilla karkeloi huulillaan ilo kaamea
mielipuolen.
Kuuluu torvien toitotus ja sadan kavion jymy. Vuoret kaikaa ja tömisee
maa, kun ritari häitään ratsastaa, ritari hurmehen-punainen ja neiti
marmorin-valkoinen huulilla hullun hymy....

HIIDEN JUHLAT.
Nousee tumma tulva-uoma, huuru Vesi-Hiiden luoma. Turja taikoo,

lieju liikkuu, kaarnat kukkasina kiikkuu!
Lieju laulaa, Hiisi huokaa: »Imen maasta madonruokaa, kannan pintaan
halvan, huonon, parhaan painan pohjaan vuonon.
Kulta virtaan orjat mullan, mutavirtaan orjat kullan! Sukeltaukaa
Hiiden sukuun, vesitäiden, -myyräin lukuun!»
Turja taikoo, Hiisi voittaa, syöjättäret yöstä soittaa: kaikki juhliin liejun
alle, tietä tehkää Mammonalle!

VANITAS VANITATUM.
Niinkuin raskahat rattaiden raiteet vuosien viivat viiltyy. Maantien
reunalle muistoja, toivoja, kukkia kuolleita hiiltyy!
Niinkuin jään yli aaveiden tiuvut menneiden muistelot helkkää. Tieteet
ja taiteet, helyä, korua, aurinko-pölyä pelkkää!
Niinkuin tuhanten askelten arpi elämän jäljet syöpyy. Aamun sankarit
sairaina, hiljaa tomuhun, tuhkahan yöpyy....

UKKOSTA.
Kannella yön on kumea jyrinä, kohtalon neitojen värttinän hyrinä.
On ilmassa jotakin raskasta, mätää, on mielissä murhetta, valhetta,
hätää, on jotakin liikaa ja jotakin puuttuu, on tunto: sen muuttua täytyy,
se muuttuu! Mut vielä on elolla entinen leima: käy toisaalla leikki ja
karkelon keima ja toisaalla veljet sorretut huokaa vapautta vaatien,
kerjäten ruokaa.... Ja missään ei tyyssijaa lie tasapainon, on aika
ahdingon, syyttömän vainon; ei kenkään toistansa ymmärrä, kuule, ei
tuomion päivää tulevan luule....
Vain vanhat mummot virsikirjat eessä nuo istuu huojutellen, silmät
veessä ja huokaa painain käden sydämelle: on aika valmis

Antikristukselle!
On mennyt mielistä tarmo ja kunto, on parhaillakin vain tyhjyyden
tunto, he toisaalle pyrkivät, toisaalle mennen, he uutehen uskovat, ollen
kuin ennen, he tahtovat hyvää ja tekevät pahaa, he ihannetta itkevät,
palvoen rahaa, myös ne, jotka kauneimmin soittavat suuta, eivät
elämässä tunnusta sukua muuta kuin virkaura-veljen ja
rahamies-langon, ja siskon siivillä yöllisen »tangon». Ei sankari uskalla
olla kukaan, siks kaikki käy vanhan ja totutun mukaan!
Kohta, kohta jumalat suuttuu, maailman muodot murtuu ja muuttuu!
Mut lapset nuoret näkee nuorta unta, he marjatiellä käyden laulelee: ei
mikään peloita, ei pahaa tee, on kaunis, kirkas Luojan luomakunta!
Näin lapset nuoret näkee nuorta unta.

KULKURI.
Jaloin uupuvan raskain suurkaupungin katuja polen, ma unohtaa tahdon,
miten orpo ja onneton olen.
Ma unohtaa tahdon melun, melskeen ja ihmishumun, jo kaikkea katson
kuin lävitse verhon ja sumun.
Sydän lyömästä lakkaa.... Kai jääksi ja puuksi jo turruin; sydäntuskien
taakkaa ma kannoin, kunnes ma murruin.
Sydän lyömästä lakkaa.... Jo aikakin on sen laata. Hyv' yötä, ihmiset
kaikki, nyt laps käy maata....

NIMETTÖMÄN SANKARIN KUOLEMA.
Ma suurta uneksuin ja tahdoin hyvää, ah, kaikille ja en vain itselleni, ja
kaikki unelmani hukkaan meni: viel' ihmispolot huokaa vapahdusta....

Ja on kuin oisi sora-ääntä soinut mun kanteleni, tytär surutarten, siks
että soimaan jäi se kaipausta, kun luotu oli uutta maailmaa varten. Ja on
kuin oisi kylvämäni aatteet, nuo jumalaiset, saaneet orjan vaatteet, kuin
oisin siroitellut hiekkajyvää, mi milloinkaan ei heelmää kantaa voinut.
Jo variseepi elon keitaan puu, jo tuonen varjo yllein laskeuu. Ja
laskekoon, en tahdo sitä siirtää: on silloin aika tullut, vuoro mennä, kun
hengen nuol' ei entisellään lennä, tuon tiesin, enkä pyytänytkään piirtää
ma koskaan nimeäni elon hiekkaan. Ma muille suon tuon maineen
korun viekkaan.