Lehtori Hellmanin vaimo | Page 8

osaamaton ollut. Mutta kuinka
selittäisi hän erehdyksensä tänään?
Hän päätti olla puhumatta siitä mitään, sillä tavoin se ehkä parhaiten
unohtuisi. Päivällisestä täytyi kumminkin pitää huolta. Hän lujensi
mieltään, nosti päänsä pystyyn ja meni keittiöön.
--Laitetaankin vain hernesoppaa ja pannukakkua.
--Laitetaan!
Miina oli jo vallan tyyntynyt, suupielissä vielä vähäisen nytki, mutta
Selma ei ollut sitä huomaavinaan.
Kello löi yhtä. Aarnold tuli kammaristaan.
--No, pikku eukkoseni, joko sinä annat päivällistä?
--Minä menen katsomaan.
Hän painoi keittiön oven kiinni jälkeensä ja läheni hellaa, jonka luona
Miina puuhaili.
--Onko ruoka pian valmista?
--Ei toki hetikään. Millä ajalla se olisi ehtinyt. Herneet, jotka sietävät
kiehua ainakin kolme tuntia.

Kolme tuntia! Selman sydän kouristi.
--Milloinkahan se sitten joutuu?
--Tuolla neljättä käydessä, ei ennen mitenkään. Hän palasi Aarnoldin
luokse.
--Vasta neljättä käydessä voimme saada päivällistä.
--Ohhoh!
Hän katseli kelloaan ja näytti tyytymättömältä. Selma ei tiennyt, mitä
sanoa.
--No niin, sitä ei nyt voi auttaa tällä kertaa. Hän pisti kellon taskuunsa
ja vetäisi Selman luokseen. Vastedes pitää pikku vaimoni huolta siitä,
että ruoka on säännölliseen aikaan pöydässä. Aamiainen kello 9,
päivällinen kello 1.
Hän suuteli Selmaa ja naurahti, kun näki hänellä olevan kyynelet
silmissä.
--Sinä kyllä totut, älä ole milläsikään. Mutta tästä näet, ettei ole
palvelijan varaan jättämistä.
Hän suuteli vielä kerran Selman punastunutta poskea ja lähti.
Ei ainoatakaan nuhteellista sanaa hän lausunut, mutta Selma tiesi, että
hän Aarnoldin mielestä oli laiminlyönyt tehtävänsä, koko hänen
olemuksensa sen ilmaisi, yksin syleilyssä ja suutelussakin sen tunsi.
Hän oli pahoillaan, mutta päätti, ettei se enää toista kertaa tapahtuisi.
Päivällinen pantaisiin vastaedes tulelle heti aamiaisen jäljestä. Ja
sittenpä kumma ellei joutuisi.
Selman ajatukset pyörivät tästä lähtien alituisesti ruuan laitossa. Hän
luki kokki-kirjaa salaa, ettei Miina älyäisi; keittiössä hän koetti näyttää
varmalta ja tottuneelta, vaikka sydämessään epäili joka ainoata
toimenpitoaan. Ja kuinka monta kertaa hän sai punastua, kuinka monta
kertaa niellä harmin kyyneleen, kun Miina tirskui hänen selkänsä
takana tai ivallisesti nyrpisti huuliaan jollekin erehdykselle!
Niinkuin silloin, esimerkiksi, kun hän keitti imelääsoppaa. Suurustetaan
lusikallisella perunajauhoja, luki kokki-kirjassa. Hän otti
perunajauhopussin käteensä, lusikan toiseen ja meni hellan luokse.
Miina katsoi syrjäsilmin,--Niinkö luuli ettei hän tätä tietäisi?
Soppa kiehui poristen, veskunat ja ryynit hyppelivät ja liemi räiskähti
aina väliin kastrullin laidan ylitse. Selma otti lusikallisen jauhoja
pussista ja hämmensi soppaan.
--Kauhistus! Ne menivät paakuiksi! Hän hämmensi ja hämmensi, koetti

kiertää, koetti vispata. Käytti vuoron lusikkaa, vuoron kapustaa. Ei
tullut apua. Valkoisia paakkuja oli soppa aivan täynnä. Tuskan hiki
nousi hänelle otsaan. Hän ei uskaltanut katsoa Miinaan päin. Lieneekä
hän jo huomannut onnettomuutta? Jos koettaisi saada niitä pois? Hän
otti muutamia kapustaan ja viskasi ne vierellä olevaan vesipataan.
Mutta niitä uiskenteli siellä lukemattomia, eivätkä ne näyttäneet
vähentyvän.
Ja kello oli jo neljännestä vailla yksi. Tuossa paikassa tulisi Aarnold
ruokasaliin. Mitä oli tehtävä? Hänen avuttomat silmänsä etsivät vihdoin
Miinaa. Tämä vain seisoi selin, leikkasi leipää koriin eikä ollut hänestä
eikä sopasta tietävinäänkään.
--Miina hyvä, tulkaas katsomaan. Mikähän näissä jauhoissa oli, kun ne
menivät paakkuihin?
--Milläs tavalla te ne sinne panitte?
--Lusikalla vaan otin pussista ja kaasin.
Jo ilmestyi Miinalla taas tuo ivallinen nyrpistys suupieliin.
--Eihän sitä milloinkaan pidä niin tehdä. Perunajauhot pitää ensin
kastella kylmässä vedessä ja sitten ne vasta hämmennetään soppaan.
--Voi, kun minä en muistanut--
Hänen olisi pitänyt sanoa, ettei tiennyt. Mutta Aarnold oli häntä
varoittanut ilmoittamasta taitamattomuuttaan.
--Mitäs nyt tehdään? Tätä on mahdoton viedä pöytään. Miina keksi
neuvon.
--Kieheutetaan maitoa. Minä juoksen leipurista pullia.
Hän kaasi sopan pois, pesi kastrullin ja pisti maidon tulelle. Selma
seisoi vieressä ja katseli. Oli nolo, hävetti kovasti. Mutta hän koetti sitä
peittää.
Kertoi sitten pöydässä Aarnoldille, kuinka sopan oli käynyt.
Teeskenteli leikillisyyttä ja pakotti huulensa hymyyn.
Mutta Aarnold kuunteli totisena. Katsoi alas lautaseensa eikä virkkanut
mitään. Selmalta hymyileminen loppui. Hän kiusaantui sanomattomasti.
Olisiko pitänyt olla kertomatta--?
--Siinä tärventyivät sitten kaikki aineet?
--Niin meniväthän ne.
--Hm...
--Ei siinä sentään tullut kuin noin markan vahinko.
--Asiaa se on sekin.

Ja sitten hän ei enää puhunut mitään koko päivällisaikaan.
Silloin he olivat olleet kolme viikkoa naimisissa. Selma tunsi
kummallisen kouristuksen kurkussaan. Maitoon putosi kyynel hänen
silmistään, mutta Aarnold ei sitä huomannut, söi vain vakavan
näköisenä.
Lopetettuaan hän antoi kellonsa Selmalle käteen.
--Herätä minut sitten, kun kello on kymmenen minuuttia vailla kolme.
Hän lähti kammariinsa. Ei silittänyt poskea, ei suudellut, eikä
lohduttanut häntä ainoallakaan sanalla.
Miina korjasi ruokia pöydästä. Selma istui sohvassa toisella puolen
huonetta ja katseli mekaanisesti kelloa sylissään.
--Ei ainoatakaan sanaa--
Jos Aarnold olisi tiennyt, kuinka raskas mieli hänellä oli niin varmaan
hän olisi jotain virkkanut. Mutta miksi ei tiennyt. Häneltä ei
milloinkaan jäisi huomaamatta, jos Aarnold olisi pahoillaan.
Ensi kerran tunsi Selma pelkoa tulevaisuudesta. Hän oli kuullut paljon
onnettomista avioliitoista ja hänelle oli sanottu, ettei maailmassa voinut
olla mitään kauheampaa. Mutta tähän asti ei hänessä ollut herännyt
pienintä ajatustakaan siitä, että heidän avioliittonsa voisi tulla
onnettomaksi. Kuinka se olisi mahdollista? Aarnold ei koskaan rupeisi
juomaan, eikä olisi uskoton, niinkuin monet muut miehet. Ja
velvollisuutensa perheen isänä hän aina täyttäisi.
Mutta--? Voisivatko he