Lehtori Hellmanin vaimo | Page 7

useimmat pyrkivät vain taakse päin. Annikin istuutui hymyilevänä ja
onnellisen sinne vallan ovensuuhun, Hilma Veijolan tuolin reunalle.
--Anni, mitä varten sinne. Tule tänne sohvaan, onhan täällä tilaa.
--Tässä toki on niin hyvä olla, sanoi Anni ja piti paikkansa.
Samaan suuntaan oli hänen kihlauksensa vaikuttanut seminaarin
johtajaan ja opettajattariinkin. Hän oli yhtäkkiä siirtynyt oppilaan
asemasta pois ja istui nyt saman arvoisena heidän seurassaan.
--He ihmettelivät, etteivät olleet mitään huomanneet.
--Mutta lehtori Hellman osaa niin mainiosti hallita itseään, nauroi
johtajatar.
Lehtori Hellman hymyili vain heille. Muutaman minuutin he istuivat
itsekunkin luona, eikä Selman tarvinnut monta samaa lausua, Aarnold
piti huolen keskustelusta heidän puoleltaan. Mutta salavihkaa he loivat
silmänsä aina Selmaan, ja heistä tuntui, kuin vasta nyt olisivat oikein
huomanneet, kuinka suloinen hän todella oli ja kuinka hienosti hän

käyttääntyi.
Aarnold määräsi mihin heidän aina tuli mennä ja milloin. Hänestä
myöskin riippui, kuinka kauan viipyivät kussakin paikassa. Välistä hän
antoi vain silmillään merkin poislähdöstä, välistä taas tuli hänen
luokseen ja sanoi:
--Emmekös jo lähde, Selma?
Ja Selma oli silloin heti valmis.
Yleinen mielipide sekä oppilailla että opettajilla oli, että he sopivat
erinomaisen hyvin toisilleen. Lehtori Hellman oli järkevä, voimakas ja
päättäväinen, hän oli mies, sanan täydellisessä merkityksessä.
Selma taas tunteellinen, suloinen, älykäs, hieno. Mutta samalla hän oli
hentoja taipuvainen: oli nainen.
Hellman oli vankka vahva honka, joka pysyi pystyssä myrskyjenkin
pauhatessa. Selma kukoistava köynnöskasvi, joka sen ympäri kietoutui.
Honka oli köynnöksen tukena, köynnös hongan kaunistuksena.
Ihmiset ennustivat onnea, tulevaisuus häämötti edessä täynnä lupauksia
ja hyviä enteitä.

II
Joulun aikaan oli Selma tullut nuorena rouvana seminaari-kaupunkiin.
Koti oli hyvässä kunnossa häntä odottamassa. Kolme huonetta heillä oli,
yksi Aarnoldille, toinen hänelle ja kolmas vieraita varten. Sitä paitsi oli
heillä keittiö, jossa palvelija asui.
Huonekalut olivat uusia, puleerattuja. Niitä tuli varoa, sanoi Aarnold, ei
pyyhkiä kostealla rievulla, etteivät himmenisi. Ruokakaappi oli erittäin
komea. Se oli maksanut sata markkaa. Ja Aarnold näytti sisustaa.
Kellertävillä hyllyillä oli joukko porsliini- ja lasi-astioita, tusina
kutakin lajia, ilmoitti hän.
--Täytyy laittaa paperit hyllyille, sanoi Selma, ja oli hiukan olevinaa,
että hän sen keksi.
--Se on totta, se, myönsi Aarnold.
Selma päätti leikata ne kauniille koukeroille. Hän tiesi osaavansa.
Kotona oli hän useasti saanut leikata niitä mammalleen.
Mutta kaikessa muussa hän oli tykkänään oppimaton. Koulun
lopetettua hän oli tullut seminaariin, milloin olisi hänellä ollut aikaa
harjaantua taloustöihin? Hän olisi tahtonut siirtää häitä kesään,
voidakseen kevään kuluessa opiskella kotona, mutta Aarnold ei siihen

suostunut, tahtoi saada Selman kokonaan omakseen niin pian kuin
mahdollista.
--Tarvitseeko naisen tosiaan opiskella talouden askareita? Luulisin, että
se taito on hänellä jo luonnossa. Ei muuta kuin tarttuu kiinni vain.
Selmaa kuitenkin pelotti. Hän oli ostanut kokkikirjan varoilta. Se oli
hänen ainoa turvansa.
Johtajan rouva oli Aarnoldin pyynnöstä hankkinut heille palvelijan.
Hänen nimensä oli Miina; oli tottunut laittamaan ruokia, osasi leipoa,
silittää vaatteita, y.m.
--Mutta ruuan laitto kuuluu oikeastaan emännälle, sanoi Aarnold. Ei
sitä piian huostaan sovi jättää. Se tapa täytyy ottaa meidän taloomme
heti alusta alkaen.
--Pyytäisinköhän Miinaa neuvomaan minua? kysyi Selma.
--Ei millään muotoa, Selma kulta, kuinka voit semmoista ajatellakaan.
Mitä arvoa sinulla olisi emäntänä, jos piikasi näkee sinut
oppimattomaksi? Kysy ennemmin muilta rouvilta semmoista, jota et
tiedä. Mutta tarvinnetko sitäkään. Eikö siellä kokki-kirjassa ole kaikki
tarkkaan selitettynä?
--Onhan siellä. Jos sitten koettaisin sen mukaan.
--Kaiken mokomin. Äläkä anna hänen siellä huomata mitään
epäröimistä.
Tuolla yhdentoista aikaan tuli Miina kysymään mitä laitettaisiin
päivälliseksi. Hän oli jo pessyt astiat aamiaisten jälkeen.
Selma oli arvellut, ettei hän vielä ensimmäisenä päivänä itse keittäisi
päivällistä, määräsi ainoastaan ja antaisi hänen valmistaa. Oli kysynyt
Aarnoldilta kävisikö se laatuun.
--No, miksei, oli Aarnold vastannut. Voithan sinä orienteerata itseäsi
yhden päivän.
Sen vuoksi hän nyt olikin aivan huolettomana. Aikoja ennen aamiaista
hän jo oli tuumannut valmiiksi, mitä määräsi laitettavaksi.
--Tänä päivänä keitetään lipeäkalaa ja hernesoppaa, hän ilmoitti
Miinalle.
--Ei niitä saa ostaa lipeäkaloja täällä.
--Saa. Minä juuri luin »Keski-Suomessa». Niitä on monessa puodissa
kaupan.
--Niin, vaanpa valmistettuja.
--Ei valmistettuja, tietysti. Kodeissahan ruoka aina valmistetaan.

Miinan silmät repesivät auki. Selma seisoi suorana ja arvokkaana hänen
edessään; puolta päätään hän ainakin oli Miinaa pitempi, sekin oli
suureksi eduksi.
--Arvelen, että jos ostaisimme viidenkymmenen pennin edestä, siitä
saisimme ehkä kahdesti laittaa päivällistä.
Miina puhkesi nauramaan.
--Ei, hyvä lehtorska, ei se käy. Niitä täytyy ensin pitää lipeässä
vuorokauden tai pari vähintäin ja sitten lioittaa vedessä, ennenkuin niitä
voi keittää.
Ja Miina nauroi, että hytkähteli, koetti talttua, pani kämmenensä suun
eteen, mutta nenän kautta tyrski pidätetty nauru kahta hullummin
ilmoille. Eikä auttanut muu, kuin lähteä keittiöön ja antaa täysi valta
halulleen: hän hahatti niin, että oli katketa, silmistä juoksi vesi ja
sydänalaan koski.
Selma oli punastunut aina ohimoita myöten. Hän kääntyi ikkunaan päin
ja katseli kadulle. Kun Miina oli mennyt keittiöön, hän kiiruhti
ottamaan kokki-kirjaansa esille.
Aivan oikein, niin oli, kuin Miina sanoi. Mutta niitä voi myöskin laittaa
toisella tavalla. Voi pitää sekaporossa, ja siitä ei varmaankaan Miina
tiennyt mitään. Hän päätti laittaa niitä sillä tavalla jonkun päivän
kuluttua, näyttääkseen, ettei hän