Lehtori Hellmanin vaimo | Page 9

sittenkin tulla onnettomiksi? Elleivät he sopisi
toisilleen? Ellei Aarnold häntä oikein rakastaisikaan?
Niin kylmä ja kova hän oli äsken pöydässä. Niin välinpitämätön
hänestä. Yhden markan vahinko häntä harmitti niin, että antoi hänelle
tylyjä sanoja,--mitä sitten, jos suurempi syy sattuisi!
Nyt hän oli yksin, nyt hän sai itkeä rauhassa. Häntä palelsi, hän kietoi
saalin ympärilleen, heittäytyi pitkälleen sohvalle ja nyyhkytti. Vakuutti
kyllä itselleen, että hän oli onnellinen, ettei hänellä ollut mitään syytä
itkeä, muuten hän vaan--kun oli paha mieli, ja kun täytyi itkeä.
Oikeastaan hän itki omaa taitamattomuuttaan, omaa
kykenemättömyyttään, niin sitähän hän itkikin. Aarnold oli niin hyvä,
niin liian hyvä. Hänen olisi pitänyt saada erinomainen vaimo. Taitava,
oppinut, parhain kaikista.
Häntä olivat seminaarissa pitäneet niin etevänä. Miksi hän oli nyt
yhtäkkiä tullut typeräksi, kunnottomaksi? Sillä typerä ja kunnoton hän

oli joka ainoa uusi päivä toi hänelle todistuksia siitä. Kolmessa viikossa
oli hän menettänyt kaiken luottamuksen itseensä. Ennen ei epäillyt
milloinkaan.
Hänelle tuli seminaari mieleen. Luokkahuoneet, portaat, eteinen.
Edellisenä päivänä olivat kulkeneet siitä ohi, hän oli katsonut ylös
ikkunoihin. Siellä ei näkynyt mitään, mutta hänelle juohtui mieleen
koko iloinen, uhkuva elämä siellä. Huokaus pääsi rinnasta, hänen täytyi
kääntää päänsä pois.
Oli väitetty että seminaarin oppilaita vangittiin liian paljon, ettei heille
suotu vapautta. Selma oli itsekin oppilaana usein puhunut siihen
tapaan.
Mitä turhia! Heiltäkö olisi puuttunut vapautta. Väliaikoina he saivat
tehdä mitä ikinä halusivat, ei yksikään silmä heitä vartioinnut. Saivat
tulla, mennä, kysymättä keneltäkään. Ei tarvinnut kenellekään tehdä
tiliä, jos esimerkiksi hame sattui repeytymään, josta voi olla monen
markan vahinko.
Mutta nämä olivat pahoja ajatuksia. Hän kiskaisi itsensä niistä irti,
nousi ylös ja valeli silmiään kylmällä vedellä. Ne veristivät vielä, kun
hän katsoi peiliin. Huomaisiko Aarnold sen, ja kysyisikö, mitä hän on
itkenyt? Hän lankeaisi kaulaan silloin ja kertoisi kaikki, Aarnold
lohduttaisi häntä ja hyväilisi. Ja sitten hän olisi taas onnellinen.
Mutta Aarnold ei huomannut mitään. Hän nukkui vielä raskaasti, kun
Selma meni häntä herättämään. Eikä tahtonut selvitä unestaan, nousi
istumaan, haukoitteli, kysyi kelloa. Se oli jo pikkuisen yli kolme.
--Et herättänyt minua ennen kolmea, minullahan on kolmelta tunti.
Ei siitä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta myöhempänä illalla, kun
Selma sattumalta meni keittiöön, siellä istui eräs tuttava Miinan luona.
He hiljaa supattelivat keskenään ja tirskuivat, vaan hänet älytty ään he
lakkasivat kuin naulaan ja kävivät nähtävästi hämilleen. Selma kyllä
ymmärsi, mistä he olivat puhumassa. Hän punastui, kun tuo vieras
piika loi häneen silmänsä, sillä hän luki katseessa jonkunlaista
pilkallista halveksimista.
Arvatenkin tuo juttu leviäisi ympäri koko kaupungin, kaikki nauraisivat
hänelle ja toiset rouvat ihmettelisivät hänen typeryyttään.--
Joitakuita aikoja oli kulunut, kun Aarnold eräänä päivänä sanoi, että
heitä oli pyydetty illalla Laurelliin. Sinne tulisi muitakin, kaikki toverit
perheineen olivat kutsutut ja ehkä joitakuita seminaarin

ulkopuoleltakin.
Selma ei oikein tiennyt, kuinka hän pukeutuisi, ollakseen muiden
mukaan. Ajatteli kumminkin hienon, vaalean leninkinsä sopivaksi,
koska kerran oli pidot. Missäpä hän sitä muutenkaan käyttäisi.
Se oli somasti tehty ja vallan uudenaikainen, pitkä ja kaitainen,
sametilla koristeltu. Hän katseli itseään mielihyvällä peilissä ja
käherteli hiuksensakin taas monesta aikaa otsalta. Tietysti hänen tuli
olla hieno, koska ensi kerran ilmestyi rouvana suurempaan seuraan.
Valkoinen töyhtö päälaella, hiukan kallellaan toiselle sivulle, teki
mahdottoman hyvän vaikutuksen.
Aarnold tarjosi hänelle käsivartensa. Tiellä johtui mieleen Almanzor ja
Zuleima, mutta sivumennen vain. Oikeastaan häntä kammotti tuo vieras,
outo seura. Ja rouvat, joiden parissa hänen tuli istua. Rouvia hän aina
oli kummallisesti pelännyt ja väistynyt heidän näkyvistään niin paljon
kuin mahdollista. Niillä tavallisesti oli niin terävät silmät, ne näkivät
kaikki viat ihmisessä ja kaikki heikkoudet. Itse he olivat nuhteettomia.
Nyt hänkin oli rouva, hänenkin tuli olla täydellinen ja nuhteeton. Tietää
kaikki, olla kaikesta varma, arvostella kaikkea, päättää kaikesta. Ja
juuri nyt oli hän niin epävarma, niin sekaantunut, niin tykkänään pois
tolalta, pois omasta itsestään.
Tervehdyksiä, valoa, huoneet täynnä ihmisiä, muutamat tuttuja, toiset
ventovieraita. Kylmiä, tarkastavia silmiä, kohteliaita kumarruksia.
Hän tuli tajuihinsa vasta, kun istui sohvassa, ja puhelu, joka heidän
sisään tullessaan oli tauonnut, otti taas uuden vauhdin hänen
ympärillään.
Kuinka hän oli tullut sohvaan istumaan, ja aivan yksin? Muita
vanhempia rouvia istui tuoleilla. Mutta he olivat käskeneet häntä
siihen--»tänne sohvaan», oli emäntä sanonut. Voi, sitähän sanottiin
kaikille, vaan kukaan ei silti sohvaan mennyt. Ei kukaan pitänyt itseään
kyllin arvokkaana, sen vuoksi kieltäytyi. Hän istuutui, kun oli puoli
pyörryksissä eikä huomannut. Kuinka nyt mahtoivat pitää häntä
typeränä!
Hän katseli arasti ympärilleen. Kaikki puhelivat toistensa kanssa, mikä
iloisesti, mikä vakavasti. Kaikilla näytti olevan jotain sanottavaa,
kaikki he olivat tuttuja keskenään.
Selma tunsi itsensä oudoksi ja yksinäiseksi. Ei kukaan virkkanut
hänelle mitään. Rouva Vilén, joka istui häntä lähinnä, käänsi koko

huomionsa toiseen, mustaveriseen, terhakan näköiseen naiseen, jota
Selma ei tuntenut lainkaan.
Kovin alkoi rintaa ahdistaa. Tässä seurassa hän ei milloinkaan
kotiutuisi. Tämäkö oli iloa, tämä jäykkä, säädyllinen istuminen yhdessä
kohden? Tuo keskustelu pikkuasioista, joutavanpäiväisistä, siinäkö
heidän huvinsa? Toista olivat toki ennen heidän iltaseuransa
seminaarissa. Siellä kumminkin soitettiin, laulettiin, lausuttiin runoja.
Ja naurettiin, tanssittiin, lasketeltiin leikkipuheita. Mutta täällä--?
Rouva Vilén korotti äänensä, nähtävästi,