Lehtori Hellmanin vaimo | Page 4

luokkatovereistaan etevin ja että
häntä juuri sen vuoksi pidettiin auktoriteettina.
Mutta hän tahtoi olla nöyrä ja vaatimaton, niinkuin naisella soveltui.
--Ei, hyvä lehtori, ei minulla toki ole siihen kykyä, enkä minä kelpaa
muita ohjaamaan, hän vienolla äänellä saneli ja huomasi vaistomaisesti,
kuinka hän näin oli lehtorille mieliksi.
Tie oli epätasainen, täynnä suuria kiviä. Selmalla oli pienet jalat ja nätit
kengät, ne tulivat hyvin näkyviin, kun hän siinä sievästi hyppeli kiveltä
kivelle. Mutta nyt hän oli noussut korkealle törmälle, jonka toinen puoli
oli jyrkkä ja risuinen.
--Kuinkas te nyt pääsette sieltä pois? kysyi lehtori ja ojensi kättään.
Saanko auttaa?
Selma luiskahti keveästi alas ja tavoitti samassa suloisella katseella
lehtorin silmiä.
He kulkivat vähän aikaa äänettöminä. Toiset olivat kerenneet jonka
verran edelle ja pysähtyivät nyt heitä odottamaan.
Selma hiukan rypisti silmäkulmiaan. Luulivatko nuo, että heitä
kaivattiin?
Mutta Annipa arvon hoksasi huutaa heitä pois.
--Mitä te viivyttelette? Siellä jo rinkitanssi on käymässä, laulu kuuluu.
Ja sillä kertaa tytöt hävisivät.

Selma päätti olla Annille hyvä.
--Tässä on kaunis näköala, sanoi lehtori. Emmekä pysähdy lepäämään?
Vai tekeekö mielenne sinne tanssimaan?
--Ei toki, ei ollenkaan. Ei minua tanssi ylipäätään huvita.
--Sitten olette vallan erilainen muista.
He istahtivat nurmikkoiselle maalle. Selman sininen hame leveni
somille poimuille ja helman alta tuli kengän nenä hiukan näkyviin.
Kyllä Anni saattoi olla oikeassa siinä, että tämä sininen oli kaikkein
sievin hänen leningeistään.
--Mitä se oli kun te kerroitte tovereillenne tullessa, minäkin haluaisin
kuulla. Varmaan jotakin hauskaa, koska se heitä niin kiinnosti.
--Se oli vaan omasta päästä, kuinka minä ilkiäisin sitä lehtorille kertoa.
--Miksikä ei? Vai oli se omasta päästä. Nyt olen oikein utelias. Selma
vieläkin vastusteli, mutta lopulta hän kuitenkin myöntyi ja kertoi lehtori
Hellmanillekin novellinsa Zuleimasta ja Almanzorista.
--Olihan se kaunis, sanoi lehtori, ja siitä he johtuivat puhumaan
kirjallisuudesta ja molemmat he olivat yhtä mieltä siitä, ettei realistinen
kirjallisuus kelvannut mihinkään.
--Mutta sen aika onkin jo ohitse, sanoi lehtori Hellman tyytyväisyydellä,
ihmiset ovat jo kyllästyneet ja haluavat taas runoutta ja kauneutta.
Joitakin vuosia vielä ja Zolan nimi on unohdettu.
Selma ei ollut lukenut mitään Zolalta.
--Se on hyvä se, sanoi lehtori, älkää lukekokaan. En minä liioin ole
lukenut häneltä mitään, periaatteelliselta kannalta olen tahtonut sitä
välttää, näyttääkseni hyvää esimerkkiä nuorisolle. Vai, te ette tosiaan
ole häntä lukenut? Se ilahduttaa minua. Tiedättekö, minä en voisi
kunnioittaa sitä nuorta tyttöä, joka on lukenut Zolata.
Selma kiitti onneaan, ettei mikään Zolan teos ollut sattunut hänelle
käteen. Nyt vastaisuudessa hän kyllä tietäisi niitä varoa.
Mutta kuinka hän ihmetteli lehtoria, joka niin lujasti kaikessa seurasi
periaatteitaan! Hän oli itse vanhurskaus, hän varmaan ei milloinkaan
erehtynyt, ei milloinkaan tehnyt semmoista, josta omatunto olisi
soimannut. Ja kun ajatteli muita, esim. lehtori Korneria--! Niin, hän oli
opettaja, hänkin, mutta, mutta--! Kuinka toisenlainen, kuinka paljoa
alempana lehtori Hellmania. Ei mitään ideaalisia pyrintöjä milloinkaan,
ei mitään korkeita aatteita; tuolla hän vaan aina tarkasteli maata, poimia
kasvia ja hyönteisiä,--se tosin kuului hänelle, koska oli

luonnontieteiden opettaja, mutta ei siinä mitään ylentävää ollut.
Mutta oli hänessä itsessäänkin paljon vikoja, turhamaisuutta varsinkin.
Kuinka hän nytkin oli ollut hyvillään somista kengistään, sirotekoisesta
leningistään ja siitä, että tiesi olevansa muita kauniimpi ja etevämpi.
Mitä, jos lehtori Hellman sen tietäisi!
Hänen tuli paha olla.
--On niin vaikeata, hän alkoi omien ajatuksiensa jatkoksi, nuorena ei
aina tiedä, mitä tulee karttaa, mitä ei. Sen vuoksi usein joutuu väärälle
tielle. Mitä sanotte lehtori tanssista, esimerkiksi, hyväksyttekö sitä?
--En. Minä en hyväksy tanssia. Se on tyhjää ajanviettoa, josta ei ole
mitään hyötyä, päinvastoin. Kiihottaa usein turhamaisuutta ja muuta
pahaa.
--Luuletteko lehtori, että minussa jo on turhamaisuutta? Lehtori vähän
hymyili ja katseli hänen hattuaan, hänen leninkiään. Selmaa hävetti,
että ne olivat niin vaaleita ja koristeltuja.
--Vähän pelkään sitä. Mutta te voitte sen taipumuksen voittaa, kun vain
tahdotte.
--Minä tahdon, aivan varmaan minä tahdon.
Selma ei tanssinut sinä päivänä ollenkaan. Toverit tahtoivat väkisin
viedä häntä rinkiin ja eräs miesoppilas, joka aina oli ollut hänelle
erittäin huomaavainen, tahtoi tietää syytä.
Hän piti sitä pahana. Aikoi vastedes välttää turhamaisia huveja, ne eivät
sovellu sille, joka asettaa elämänsä päämäärän korkealle.
Siitä syntyi väittely, joukko tovereita tuli ympärille kuuntelemaan.
Selma puhui jalosti heidän mielestään, useat lyöttäytyivät hänen
seuraansa, katselivat syrjästä, kun toiset tanssivat, vaan eivät menneet
enää mukaan.
Lehtori Hellman sen huomasi, Selma oli varma siitä, sillä hän useasti
katsoi heitä kohti siellä muiden opettajain kanssa puhellessaan.
Kotiin tultua Selma heti purki hatustaan koristeet pois ja seuraavana
päivänä hän pani yksinkertaisimman leningin päälleen ja kampasi
hiukset otsalta sileäksi.
Mutta minkätähden ei lehtori Hellman kysynyt häneltä ainoatakaan
kertaa uskontotunnilla ja minkätähden hän vältti katsomasta häneen
päinkään? Oliko suuttunut jostain? Vaan mistä? Selma ei voinut
ymmärtää syytä, hän tuli kuitenkin levottomaksi.
Hän meni seuraavalla väliajalla eteiseen, jolloin lehtori menisi

naistenpuolelta pois. Oli etsivinään jotain nuttunsa taskusta ja seisoi
puoleksi selin lehtoriin.
--Ellei hän nyt mitään sano, on hän varmaankin vihainen, arveli Selma
tyhjää taskua kopeloidessaan.
He sattuivat olemaan kahden eteisessä. Selma kuuli, kuinka lehtori pani
kalosseja jalkaansa, pysähtyi sitten ja kääntyi