Lea; Margareta | Page 8

täällä vienon neitosen etehen vapauden maailma. Mikä
kultainen päivä!
SAKEUS. Suokoon Jumala, ettei Joas, enentäessään rikkauttansa, olisi
ennättänyt Sakeuksen vertaiseksi luvattomain keinoin harjoituksessa,
sen suokoon Jumala! Tosi! väärin olen tehnyt, mutta niin ja ehkä
julkeammin vielä on tässä tehty aina kaukaisesta entisyydestä saakka.
Kuitenkaan tämä ei rahtuakaan puolusta minua, ei Jumalan, eikä
ihmisten edessä. Ainoastaan katumus ja parannus ja tämän, sekä oikein
että väärin kootun, kultani uhraus voi saattaa tehdyn tekemättömäksi
jälleen ja lahjoittaa sielulleni rauhan. Ja niin on tapahtuva tänä päivänä,
tällä hetkellä taivaan äärettömän armon ja voiman kautta. Ja onpa,
Herran tieten, tämä päivä tehnyt monella tavalla onnen työn. Se
voimallisena viskaimena jo ajoissa poisti suvustani vaarallisen
ohdakkeen, joka tahtoi juurtua mun tyttäreni tulevaisuuden peltoon.
Tämä päivä on selvästi näyttänyt, että ainoastaan huoneeni tavarat ja
kulta oli se morsian, jota kohden Joas pyrki yli Lean poven riettailla
askeleilla. Mutta tänään on hän näyttänyt oikean nahkansa. Hän nyt,
kun Sakeuksen rikkaus on mennyt, hylkää köyhän publikanin ja hänen
tyttärensä. Mutta kaikki on hyvin!
LEA. Ah! tämä hylkääminen on onneksemme.
SAKEUS. Sen tiedän. Häntä et rakasta, vaan Aramia, Aramia. Mutta

älä katso enään hänenkään puoleensa; sillä sinä olet köyhän miehen
tytär. Niin, nytpä nähdään, mikä taivutteli poikien sydämiä huonettani
kohden. Oliko se rakkaus? Oliko se ahneus? Sinäpä, mun lapsi
raukkani, olet nyt se koetus-kivi, joka näyttää, kumpaisestako
metallista ovat heidän sydämensä.
ARAM. Hän on se kallis kivi, jota sieluni lakkaamatta halaa. Oi, jos
hänen omakseni voittaisin, niin kätkisin hänet sydämmeni syvyyteen!
SAKEUS. Tässä on hän! Kallistu hänen syliinsä, mun Leani, ja ole
hänen omansa aina. (Vetää häntä Aramia kohden.)
LEA. Mun isäni armahin! (Kallistuu Aramin rintaan.) Aram, sä
ihanainen!
ARAM. Lea, mun onneni luoja!
LEA. Mitä? Lepäänkö vasten sinun rintaasi omana lemmittynäsi nyt?
ARAM. Lepää, ijankaikkisesti lepää siinä!
LEA. Enhän usko onneani, ja tiedän sen varmaksi kuitenkin. Mikä
suloisuus, mikä huimaava tuoksu pyhien lehtimaja-juhlasta!
ARAM. Sydämiemme juhla!
SAKEUS. Aram, tämä neito sun ansaitsee ja sinä myöskin hänen,
vaikka katoaakin sinun sielusi katsanto maan mustahan multaan.
ARAM. Maan multaan? Väärin luultu, vallan väärin! Minä uskon tätä
Natsaretin miestä Jumalan valituksi mieheksi; ja tietäkäät, että puhun
sydämen vilpitöntä kieltä! Ah! en teeskentele, en teeskentele, niinkuin
petollinen konna. Miksi tekisin niin? Olihan jo Lea omani, ennenkuin
tunnustin tämän.--Niin, minä uskon häneen.
SAKEUS. Riemuitkaamme!
LEA. Riemuitkaamme kaksinkertaisesti!

ARAM. Katso, Israelin voimallinen Messias on siinä.--Minkä pidän
suurimpana ihmeenä täällä? Sen, että saita viskaisee kaiken rikkautensa
pois niinkuin saastaisen loan. Sitä ei saata aikaan ihmisvoima.
SAKEUS. Totisesti ei! Jumalan armo on tehnyt tässä ihmetyönsä.
ARAM. Kuitenkin; ken poisti mun silmistäni sokeuden sumun? Terve
sinä kaunoinen Lea! Sun olennostasi on virrannut mun puoleheni pyhä
valkeus, jonka loistaessa henkeni silmä on tunkeunut kauvas
Jumalamme valtakuntaan.
SAKEUS. Selam, mun lapseni, selam! Sinä saatoit mun näkemään
autuutemme auringon. Hänen näin ja ikuisen rauhan sain.
LEA. Hänen näin ja tämän kaiken sain. Me kaikkihan nyt kuulumme
tuon oikean paimenen lammaslaumaan, ja minä itse, minä olen vielä
Aramin iloinen, iloinen, kultainen karitsa! Oi ihanata iltaa! Mun sieluni
karkeleepi kuin soidessa tuhannen simbalin, karkelee ja väräjää,
niinkuin viikunalehto humisee. Kuulkaamme ... kuulkaamme hiljaista
kohinaa, kuin ennen hyminä Eliaan tuulen, joka Herran toi! Ah! koska
olen nähnyt illan näin armahan? Jos sen nähnyt olen, niin olinpa silloin
vienoinen lapsi. Ulkona tuolla, toisella puolen kaupungin muureja, mä
kesäpäivänä viivyin, leikiten palmistossa. Alas pitkin taivaan lakea
vieri säteilevä aurinkoinen lännen kultapilvihin päin, ja lounainen
liehtoi ihanasti, liehtoi ja humisi palmujen latvoissa. Niiden varjossa
mä hyppelin ja leikittelin iloisena lapsena, kun kaikui mun korviini ääni,
kaikui läpi tuulen liepeän virran, huudellen Leaa, Leaa ja Leaa taas.
Ken huuteli siinä? Kenen oli tämä suloisesti helisevä ääni? Ah!
silloinpa emoni lemmekäs sisar, nainen mustakiharainen ja hehkuva
kuin punertava ruusu, lähestyi, huudellen lempilastaan. Hän tuli, kääri
mun helmaansa ja lausui: »riennä jo kotihis, riennä mun kanssani,
kultaseni; siellähän vieraita Mahanaimin kaupungista huoneessamme
riemuitsee, ja sinua halaavat he nähdä, syleillä ja suudella. Tule, mun
lapseni, tule!» Niin hän lausui, mua manttelinsa suojassa kantaen
vasten viileää, ihanata tuulta; ja näkyipä viimein armas koto. Me
astuimme sisään, ja lehtien pyhästä tuoksusta täyttyi sabatin iltana
huone. Sisään me astuimme, ja hymyten avasivat mulle helmansa
Mahanaimin suloiset vieraat; ja nytpä sylistä syliin mä kuljin kuin

kultainen hempu. Niinpä armasteltuna lintusena mä naisten varjoisilta
povilta urosten rinnoille ihanassa pyörteessä kiertelin, kunnes lepäsin
viimein tuojani liepeässä helmassa jälleen. Siinä autuaasti mä lepäsin ja
katsahdin akkunasta läntehen kauvas, ja näin siellä auringon sammuvan
loimon, joka, pyhästi hymyten, vaipui hohtavien vuorten
taakse.--Tämänkaltainen lapsuuteni ihanin päivä. Ah! siihenpä tahdon
verrata päivän tämän.
SAKEUS. Oi mun lapseni, oi kallis sielu! Mikä sydän tykkyy sun
povessasi! Tunnenpa äärettömän riemun, katsellessani liekkiä, joka
meitä kohtaan silmistäsi leimuaa, lämmittäen herttaisesti. Aram, kuule
minua. Aram! (Pidellen Leaa kädestä.) Tämä lapsi tuopi sinulle ikuisen
onnen.
ARAM. (Tarttuu Lean toiseen käteen.) Sen tuopi hän, ja siitäpä voin
itseäni kutsua onnen pojaksi.
LEA. Kaikki hyvä annetaan meille ylhäältä.--Mutta iloitkaamme!
ARAM. Riemuitkaamme!--Joas, minä tiedän, ettet mielly yhdistymään
iloomme nyt, vaan siirryt meistä