Lea; Margareta | Page 9

kernaammin pois.
JOAS (erikseen). Niin; miksi seison tässä ja tuijottelen, minä hullu?
(Ääneensä.) Minä riennän teistä pois ja jätän teille kirouksen. Katso,
Jehovan rangaistus!--Astukoon sisäänne perkeleiden kiljuva lauma,
polttava rutto ja spitalitauti, joka kuluttaa ja syö hamaan luihin asti!
(Kovalla möräävällä äänellä, ja paukutellen sauvaa lattiaan.) Hamaan
luihin asti, hamaan luihin asti! Haa!
SAKEUS. Mutta ole onnellinen sinä!
LEA. Iloinen ja onnellinen ainiaan, veljemme rakas!
ARAM. Onnellinen, ja viimein kuollessasi autuas!
JOAS. (Hämmästyen.) Mitä?
ARAM. Onnea sinulle toivon, kaikesta sydämestäni toivon sitä.

LEA. Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja
viimein Jumalan kunnian loiste!
SAKEUS. Jalosti lausuttu, mun tyttäreni! Ah! sun ylevä sielusi meitä
kohottaa maan tomusta taivasten korkeuteen!--Niin, onni, autuus ja
rauha olkoon viimein meidän kaikkein perintö-osa, kaikkein, kaikkein!
(Syleilee Leaa ja Aramia. Joas poistuu kovin aattelevana ja käsi
otsalla.)

MARGARETA
Näytelmä yhdessä näytöksessä

Alkulause ensimmäiseen painokseen (1871).
Meidän historiamme mustin muisto pimentää tätä nerosta säkenöivää
runoelmaa, ja sen pimennon on runoniekan oma synkimmän synkkä
kohtalo tehnyt vielä mustemmaksi sumullaan. Hänen voimallisen
henkensä viimeinen luoma on tässä tarjona aikalaisille ja polville
nousevaisille. Se ei ole hautakummun päältä tarjottu muistiais-lahja; se
vielä olisi lohdutusta. Mutta rinnatusten niiden kammioin kanssa, missä
Suomen pääkaupungin väsyneet henget saavat rauhassa levätä, on
saman Lappvikin rannalla toisiakin kammioita, jotka, vaikka
valoisammat, eivät kuitenkaan saata usein luoda valoa hautojen sivuitse
eksyneiden henkien pimentyneisiin ajatussyvyyksiin.
Yhdessä näistä kamottavista kammioista, jotka ovat aiotut meiltä
poistemmatuille, vaan ei vielä kuitenkaan kirkontarhan asujiksi
päässeille, on kätketty meidän näkyvistämme, vaikk'ei sentään meidän
säälistämme.--Stenvall, Kivi. Hänen likeisenä naapurinansa on siellä
samassa paikassa, samassa mielentilassa, Daniel Hjort'in nerokas luoja.
Se ei ole aivan vähäinen asia niin vähäiselle maalle kuin Suomi, että se
saattaa kadottaa kerrassaan kaksi niin rikaslahjaista runoilijaa.
Mutta jos onkin meidän maamme ollut niin rikas, että siltä on voinut

kadota kaksi senvertaista runollista henkeä, niin se kuitenkin on toiselta
puolen kovin köyhä ollaksensa tuntematta katkeraa kaipausta. Se
hämärä, johon nämät molemmat runoniekat ovat hukkuneet, tekee
tämän kaipauksen vielä tuntuvammaksi; sillä se ikäänkuin ennustaa ja
uhkaa, että se ihmeellisesti loistava päivä, jonka Suomen kansan
runohenki on viettänyt ja elänyt viimekuluneina vuosikymmeninä, nyt
on yleiseenkin muuttuva hämäräksi. Mitä Suomen kansalla oli saatavaa
vanhemmalta runoniekkapolveltaan, sen se on melkein viimeiseen
tähteesen asti saanut. Ja koska nyt uudetkin kanteleet murtuvat
nuoremman polvikunnan voimallisimmissa käsissä, niin on aika, että
täälläkin valmistautaan vastaan-ottamaan tuota runouden rauta-aikaa,
joka jo kaikissa muissa maissa sekä kansoissa on kohonnut jalompain
aikakausien sijaan. Erittäin väkevähenkisissä kansoissa on yhtä hyvin
nähty ihmeellinen voima, joka lakastuneista runovainioista taas tuottaa
ilmiin uuden, rehoittavaisen viljan. Ruotsissakin, jonka esimerkki meitä
niin likeisesti kajoaa, on tämä yleinen kokemus käynyt toteen. Kenpä
siis uskaltaisi väittää, että Kalevalan ja Franzénin maassa ei tule
nähtäväksi uutta todistusta siihen? Mutta varmemmalla kuin toivolla
me emme kuitenkaan saattane sitä odottaa.
Mutta ennen kuin muisto hänestä, josta minä nämät rivit kirjoitan,
ennen kuin Kiven nimi voisi pimentyä hänen maanmiehillensä
selittämättömäksi, sitä ennen olisi meidän tulevainen kohtalomme
pimentyvä paljon synkemmäksi hämäräksi, kuin siksi, joka nyt on
alkuun päässyt. Enemmin kuin tähän asti tulee vasta myönnettäväksi,
että hänen runointonsa useampaan kuin yhteen tiehen on jättänyt
umpeenmenemättömiä jälkiä runovoimansa voittoretkestä. Ja
semmoiseen päätökseen kumminkin epäilemättä kaikki yhdistyvät, että
Kivelle, siinä runouden lajissa, johon tämäkin teos kuuluu, nimittäin
näytelmärunoudessa, meidän maassa näille päivin saakka ei ole
kohonnut vertaista, jos vaan arvostelija suopi täyden arvon kaiken
dramallisen runouden pääperusteelle, runoilijan monipuolisille
luonnonlahjoille. Minä puolestani tunnustan peittelemättä, etten
näytelmäkirjallisuuden sankareissa tunne kovin monta, jotka
voittaisivat Kiven siinä suhteessa. Näin päättäessäni en ole muistamatta,
että varsinkin dramallisessa runoudessa sivistys on välttämättömän
tarpeellinen, sivistys, joka valmistelee runoniekan luonnonlahjan

luomia ja valaa ne täydelliseen, taiteelliseen muotoon. Mutta sen tiedän
myös, että »i tusen former trifs det sköna»; minä tiedän, että
Belvederen Apollonin ja Laokoonin kuvat ovat keskenänsä yhtä
erimuotoiset, kuin Pindaron ja Sofokleen runoelmat erimuotoiset. Ja
etenkin tahtoisin tässä huomauttaa tuota aivan epäilemätöntä seikkaa,
että runoniekan suuri luonnonlahja, silloin kun sen on täytynyt tulla
toimeen ilman sitä sivistystä, jonka kirja-oppi sekä seurallinen
kanssakäynti suovat onnen syli-lapsille, yksinkin joskus on luonut
nerollisia teoksia, joiden vertaa ei paljas sivistys ja oppi koskaan olisi
saaneet aikaan. Yhtä hyvin kuin Kalevalan nimettömiä runoilijoita
vedetään esiin tämän lauseen todisteeksi, yhtä hyvin sopii siihen
Kivenkin nimi. Katsokaamme, kuinka paljon hänen runohenkensä on
luonut kovimmassakin maallisessa ahdistuksessaan, niin tottapa meidän,
jotka olemme kasvatuksemme avuksi saaneet käyttää kaikkia
sivistyksen suomia keinoja, tulee vielä nöyremmin kuin muulloin
tunnustaa, että me olemme sangen vähässä määrässä tehneet, mitä
meiltä olisi ollut oikeus vaatia.
Kiven ulkonainen tila tässä maailmassa on kuitenkin säilyttänyt hänen
runohengelleen ehtymättömän voiman lähteen, joka meiltä muilta
enemmän tai vähemmän puuttuu. Hänen henkensä ei ollut vieraantunut
pois kansasta; siitä syystä tuntui hänen runoelmissansa, samoin kuin
jaloimmissa viini-lajeissa, voimallisesti kasvinpaikan tuore haju.
Hämmästyttävä on nähdä millä sanain voimalla hän usein luopi elävää
henkeä runoelmihinsa, ei ainoasti luonnonkuvausten, vaan myös
ihmissydämen tunteitten suhteen. Tämä viehättävä dramallinen
sanain-voima ilmoittaa itsensä myös tässä Margaretassa kohta
ensimäisissä sanoissa, ja samallaisia tavataan tiheässä edempänäkin.
Nämät