Laupeuden työt | Page 4

min? vaan kuolemata syntisille, el?m?t? niille, jotka parannusta tekev?t, ja kirkon siunausta kaikille uskovaisille!"
-- "Paavillisen kirkon, eik? niin?" huudahti suntio.
-- "Paavilla on taivaan valtakunnan avaimet".
-- "Niin, sen valtakunnan, jonka akkunoista helvetin tuli lieskottaa!" lis?si suntio, vastaten n?in Lutheruksen sanoilla t?h?n katolilaisten tavalliseen tunnussanaan. Olihan Paavo kellonsoittaja ja suntio, siis puolipappi, ja oli lukenut sek? polemikaa ja apologetikaa.
Vaan olipa vieraassakin kyll? oppineen miehen vastustajaksi.
-- "H?n, joka nuo sanat keksi, oli el?iss??n itse juuri oikea helvetin ylimm?inen portinvartija, vaan nyt ei h?n en?? sit? virkaa toimita, sill? nyt istuu h?n keskell? helvetti? p??- paholaisten piiriss?!"
Eripuraisuuden tuli, kerran syttyneen?, oli juuri viel? korkeammalle leimahtamassa, kun Kersti kalman kalpeana kuiskasi is?ns? korvaan: "Pois t??lt? is?! Tuo on rutto-mies!"
Kansassa kulki nimitt?in se luulo, ett? rutolla oli oma l?hettil??ns?, kalpea, salainen mies, jonka se l?hetti kulkemaan l?pi maan. Minne ik?n? t?m? ilmestyi, sinne rutto sijansa otti, ja joka silmin katseli t?t? kalpeata miest?, h?n imi katseellaan myrkyn vereens?.
Mutta suntio oli vanha sotamies, h?n pysyi paikoillaan ja kuiskasi vaan tyt?lle:
-- "K??nny sin? poisp?in. Min? tahdon itse tutkia, onko h?n ruttomies vai ei".
Paavo astui nyt ruumiin luo ja puhui vieraalle:
-- "Olkaa lutherilainen tai paavilainen, yks'kaikki. Teid?n t?ytyy kaikissa tapauksissa tehd? mulle palvelus. Ravintolassa yhdyt??n maljaa juomaan, kalman kammioissa yhdyt??n rukoukseen. Luenpa virren, jota meill? t??ll? on tapana lukea kuolinvuoteitten ??ress?; rukoilkaa tekin minun mukanani".
Sitten aloitti suntio seuraavan salaper?isen luvun, jota niin monen ihmisi?n kuluessa pidettiin varmana suojelijana sek? miekkaa ett? ruttoa vastaan, ja jonka voimaan moni sotamieskin viel? turvautui, kuolinhaava jo rinnassaan. T?t? loihto-lukua kuullessaan, niin arveli suntio, on tuo kalpea vieras varmaankin pakeneva, jos h?n rutto-mies lienee..
Kaikki kolme laskeusivat polvilleen ja ristiss? k?sin luki vanhus juhlallisesti:
Vaeltaissamm' p??ll? maan, Kuolo ain' uhkaileepi. Mist? apu saatetaan, Mist' armo aukeneepi? S? apu olet Herra! Me kadumm' synti?mme juur' Jost' yltyi Jumal' vihas suur! Oi Pyh? Jumala! Vanhurskas Jumala! Pyh? ja armias Vapahtaja iankaikkinen, P??st? kauhiast' kuolon kidast' meit', o armoinen! Kyrie eleeson!
Paavo katsahti vieraasen. H?n oli hiljaa itsekseen toistanut lausutut sanat. Siis h?n ei ollutkaan mik??n rutto-mies. Mutta katolilainen h?n ainakin oli, sill? tarkkan?k?inen profeta oli kohta ensi silm?yksell? huomannut helminauhan, jonka vieras, v?h?n huolimattomasti, oli k?tkenyt nuttunsa alle. Vaan miten t?m? katolilainen mies yhtyi Lutheruksen kirjoittaman rukouksen lukemiseen, sit? ei suntio voinut k?sitt??. Vieras n?kyi arvanneen Paavon ajatukset, sill? h?n sanoi:
-- "Nuo sanat, joita ?sken mulle lausuit, olivat ep?ilem?tt? Lutheruksen kirjoittamat, mutta t?m? rukous, jonka nyt luit, on paljoa pyhemm?n miehen tekem?, ja teid?n v??r? profetanne on sen vaan k??nt?nyt omalle kielellens?. Miksi en siis itsekseni toistaisi noita sanoja, joita abboti Notkar St. Gallenista, monta sataa vuotta sitten, vapisevin syd?mmin sepitti, kun er?maassa Martin'in rotkotiell? kuolema ?kki arvaamatta tuli h?nen viereens?".
Suntio katseli suurin silmin vierasta, sill? h?n ei oikeen k?sitt?nyt n?it? sanoja. Vieras jatkoi j?lleen:
-- "Koska olemme olleet yksimieliset rukouksessa, niin olkaamme my?s yksimieliset uskossa ja hyviss? t?iss?! Hyv?sti kunnes tavataan!"
Hitain askelin poistui tuo salainen mies.
Paavo pysyi kauan aikaa liikkumattomana. H?nen ylpeytens? oli masennettu ja kovin loukattu, ja h?n alkoi ep?ill? omaa viisauttansa. Tunsipa h?n viel? jonkinlaisen h?mm?styksen ja kammon, muistellessaan tuota miest?, joka h?net oli kokonaan n?yrytt?nyt, niinkuin oikea profeta konsanaankin v??r?n profetan.
Tyt?r her?tti h?net vihdoinkin n?ist? ajatuksista. H?n tarttui is?ns? k?sivarteen ja veti h?nt? ovelle p?in. Osoittaen kuollutta, kuiskasi h?n kyynelsilmin:
"Vaeltaissamm' p??ll? maan, Kuolo ain' uhkaileepi".
Is?n ja tytt?ren sitten astuskellessa autioita katuja my?ten kotiinsa, kohtasi heit? pormestari. H?n n?ytti olevan eritt?in hyv?ll? tuulella, seisautti Kerstin ja tervehti h?nt?, tekeytyen hyvin tuttavaksi. T?m? oli vanhastaan h?nen tapansa, sill? h?n oli jo kauan aikaa pit?nyt hyv?? silm?? t?h?n kauniisen lapseen, ja n?itten leikillisten, usein kaksimielisten, tervehdystens? kautta koetti h?n, rakastuneen maalaispojan tavalla, tiedustella, uskaltaisiko h?n tehd? ankarampaa rynt?yst?. Mutta Kersti oli aina ter?v?ll? sukkeluudella heitt?nyt n?m? tiedustelevat kokkapuheet takaisin pormestaria vastaan.
T?n??n h?n ei kumminkaan saattanut niihin vastata ainoatakaan sanaa. ??net?nn? h?n vaan katsoa tuijoitti maahan.
Pormestari luuli t?m?n hyv?ksi enteeksi ja sanoi:
-- "Silm?si ovat punaiset, lintuseni! T?st? l?hin et en?? saa olla itkussa silmin, vaan iloisena ja tyytyv?isen?, koskas olet kyl?n kauniin tytt?".
Vaan silloin sai Kersti puhevoimansa j?lleen. Suuttuneena katsahti h?n rankaisevin silmin pormestariin ja matalalla, kolkolla ??nell? huudahti h?n, viitaten t?m?n talolle p?in:
-- "Herra pormestari! Teid?n talossanne on ruumis! 'Ei Herra Jumala puhu, H?n tuomitsee!'"
Sill? aikaa kuin pormestari h?mm?styneen? ja s?ik?htyneen? tuijotti taloansa kohti, ik??n kuin olisi tahtonut sen muurien l?pi n?hd?, mit? tuolla sis?ss? oli tapahtunut, kulki Kersti is?ns? kanssa nopeasti pois.
Menness??n lauloi suntio korkealla ??nell? s?keen er??st? kansanlaulusta, joka kaukaa viel? kajahteli pormestarin korvaan:
"Ja kun mun kuoli vaimoni, H?n pantihin oljillen. Mun itke? pit?is kyll?, Mut olenkin iloinen".
Juopuneen lailla l?ksi pormestari samoelemaan pitkin niittyj?, nurmia. Yh? kauemmaksi riensi h?n kuolon k?ym?st? talostaan. H?nest? tuntui kuin olisi joku paha henki yh? kuiskannut h?nen korvaansa nuo jumalattomat sanat, joita suntio oli laulanut. H?n koetteli rukoilla, mutta h?nen huomaamattansa katosivat h?nelt? j?lleen rukouksen sanat ja amenen sijasta loppui se aina kuin Jumalan herjaukseen -- tuohon suntion runoon.
-- "Tuo roska joukko on noitunut minun korvaani t?m?n kirotun laulun, vaan min? tahdon