Laupeuden työt | Page 9

vihan tuli. Kuinka olisikaan hän nyt
enää voinut itseään pidättää! Hän puisti nyrkkejään, pyöritteli silmiään
ja ellei vieras -- ikäänkuin lumousvoimalla -- olisi hillinnyt hänen
kauheata vimmaansa, olisi hän siinä paikassa ruhjonut pormestarin

kuolijaksi.
-- "Kuulkaas pormestari serkku!" huusi hän, "ma kerron teille pienen
jutun. Katsokaas: kun te häpeällisesti hylkäsitte rouvanne ja jätitte
hänet latoonne, kurjuuteensa menehtymään, silloin hoiti häntä
uskollisesti tuo tyttö, jota tänään rummun räminällä ajetaan
kaupungista pois. Te tiedätte sen. Rannerenkaat antoi täti vainaja
kuollessaan Kerstille viimeiseksi muistoksi. Te ette välitä minun
todistuksistani. No niin! Totuus on kyllä vielä tuleva ilmi.
Palatessamme rouvanne kuolin-vuoteelta tapasimme teidät. Me
ajattelimme kuollutta tätiä, te vaan rakkauttanne Kerstiin. Muistatteko
vielä, miten hän silloin, osoittaen teidän taloanne, sanoi: 'Herra
pormestari, tuolla makaa kuollut! Herra Jumala ei puhu, Hän
tuomitsee!' -- Te muistatte sen kyllä. Tulkaas tänne akkunaan" -- ja hän
raastoi voimakkain käsin pormestarin mukanaan, huolimatta hänen
ponnistelemisistaan. -- "Katsokaa tuonne, serkkuseni: rumpu edellä, sen
jäljessä tuo kalpea lapsi olkikiehkura päässään, ja vieläpä joukko
töllistelevää roskaväkeä viimeiseksi! -- Herra pormestari! Jumala ei
puhu, hän tuomitsee!"
Tässä silmänräpäyksessä huomasi pormestari tuon vieraan miehen --
rutto-miehen, -- joka tähän saakka oli pysynyt taampana. Tämä näky se
vaikutti vielä monta verta mahtavammin kuin suntion puhe.
Kauhistuneena hoiperteli pormestari taakse päin ja sopersi:
-- "Mitä haette täältä?"
Kylmällä tyyneydellä, joka omituisesti erosi suntion vimmasta ja
pormestarin kauhusta, vastasi vieras:
-- "Olen vaan saattanut ystävääni Paavo Greglinger'iä tänne, sillä me
molemmat tulemme juuri teidän rouva vainajanne hautajaisista.
Minäkin toivon totuuden tulevan ilmi. Ennen neljäntoista päivän
kuluttua tulee teidän, herra pormestari, tehdä tili tuomari-virastanne.
Älkää unohtako minua!"
Näin sanottuaan vei hän suntion raastuvasta ulos. Mutta pormestari

pysyi liikkumattomana kuin kivi-patsas. Kadulle hän ei uskaltanut
katsella -- siellä kulki tyttö, saattojoukkoineen, vielä vähemmin
huoneesen -- siellä oli rutto-mies. Niin seisoi hän poloisena syntisenä
oman pahantekonsa ja kostavan oikeuden välillä.
Astuessaan tuon vieraan kanssa portaita myöten alas, ei suntio, vaikka
vielä kovin suuttuneena, malttanut olla sanomatta seuraajalleen:
"Äskön sanoitte, ettette muka koskaan ennusta, mutta mitäs te nyt sitten
teitte?"

VIIDES LUKU.
Pormestari ei ollut niin kokonaan paha kuin hän näytti olevan.
Rauhallisena aikana olisi hän ollut ulkonaisen käytöksen puolesta
rehellinen mies, joka ei mitään pahaa tee, jottei hänellekään mitään
pahaa tapahtuisi. Mutta näinä vallattomina sota-aikoina tuli hänen
vähäisestä siveys-määrästään pian loppu. Hänen tuntoaan ei vaivannut,
teki väärin tai oikein, ja niin joutui hän aina konnankoukusta
konnankoukkuun. Hän osasi kuitenkin kauan kyllä säilyttää ulkonaisen
arvonsa ja näyttäidä oikeutta harrastavalta kaupungin valtijalta.
Vaikuttaessaan muissa pelkoa, rohkaisi hän itseään; rangaistessaan
muita, näytti hän ihmisten silmissä hyvinkin oikeutta ja siveyttä
harrastavalta.
Suntion ja hänen seuralaisensa pois mentyä, toipui pormestari pian
jälleen säikähdyksestään. Hänestä tuntui kokonaan naurettavalta, että
noitten miesten uhkaukset niin kovasti olivat hänet pelästyttäneet.
Pirullista vaan, että tuo ilkeä laulu yhä soi hänen korvissaan, jota suntio
oli hänelle laulanut, tullessaan hänen vaimonsa kuolin-vuoteelta:
"Ja kun mun kuoli vaimoni, Hän pantihin oljillen. Mun itkeä pitäis
kyllä, Mut olenkin iloinen".
Hänen illalla maata pannessaan oli tuo laulu kuin noiduttu häneen.
Satoja kertoja täytyi hänen kauheassa lystillisyydessä uudestaan alkaa
noita kauheita sanoja, unta saamatta. Hän koetti kääntää ajatuksensa

totisempiin asioihin, mutta ne olivat yhtä kamalat kuin lystillisetkin.
Neljäntoista päivän kuluttua tulee hänen vastata tuomari-virastaan...
Niin oli rutto-mies ennustanut. Toisin sanoen, rutto-mies oli ennustanut
hänelle kuolemata tämän ajan kuluttua, ja näissä aioissa oli hän
asiantunteva, jos kukaan. "Vaan jospa minun täytyykin tästä hitoille
lähteä, niin en ainakaan vielä tee sitä neljääntoista päivään, en
ruttomiehen kiusallakaan!" Niin puhui pormestari itsekseen. Mutta
sitten muuttui hän taas yht'äkkiä kovin alakuloiseksi. Mitähän jos tämä
polttava kuumuus hänen ruumiissaan jo olisikin sairauden kuumetta?
Hän koetteli usein kädellään otsaansa ja valtasuontaan, -- joka tosin
kyllä tykytti tavallista tiheämmin, ei kumminkaan kuumeen, vaan
pahan omantunnon jouduttamana -- ja kyseli itseltään, oliko tämä
todellakin jo rutto-taudin alkua? Ja taas lauloivat tuhannet salaiset äänet
jokaisesta nurkasta hänelle tuota laulua:
"Ja kun mun kuoli vaimoni Hän pantihin oljillen --"
Pormestari ei kuitenkaan ollut mikään heikkohermoinen mies, joka
pelkästä tuskasta tulee sairaaksi. Rohkeana kesti hän tämän kauhean
yön moninaiset tuskat, ja kun hän seuraavana aamuna pesi silmistään
väsymyksen -- ei unta, -- pesi hän samalla myös pahat unelmat
sielustansa.
Kääntääkseen mielensä muihin seikkoihin, meni hän suureen
raastupaan, joka nykyjään myös oli käräjä-tupana, ja alkoi siellä
työskennellä. Oven yläpuolelle oli ajan tavan mukaan kirjoitettu
raamatun lause vanhasta testamentista. Tämä lause oli pormestarille jo
lapsuudesta tuttu, mutta pitkään aikaan ei hän ollut sitä lukenut. Nyt
pysähtyi hän sitä lukemaan:
"Katsokaa, mitä te teette! sillä ette te pidä tuomiota ihmisten, mutta
Herran edessä, ja hän on teidän kanssanne tuomiossa!" 2 Aikak. 19: 6.
Pormestari säpsähti, sillä tämä lause muistutti hänen mieleensä tuon
toisenkin lauseen, jonka ensin Kersti, sitten suntio oli hänelle lausunut:
"Herra Jumala ei puhu, Hän tuomitsee!" Ja nyt heräsivät viime yön
aaveet taasen, ja uudestaan alkoivat ne kamalan työnsä pormestarin
aivoissa. Tuo kevytmielinen laulu, joka yöllä oli häntä vaivannut ja

ankara raamatunlause, soivat yhä hänen korvissaan kuin kahden kellon
äänet, jotka eivät