Laupeuden työt | Page 8

aina -- sen
sanon rukousnauhan vuoksi, jonka teillä näin -- julianisen kalenterin
ilmoittamana pääsiäispäivänä eikä gregorianisen. Kukkuuhan käkikin

käheällä äänellä, jo toukokuussa on hallaa tuleva, ja ennustaahan se
kallista aikaa, jos Juhannuksen jälkeen kukkuu. Koira ulvoo uikuttaen
siellä, missä piakkoin joku kuolee. Entäs tarhapöllö? Viikkokausia
istuu se sairaan akkunan alla; valittaa ja huutaa: Käy pois! Käy pois!
kunnes sairas on viimeisen hengenvetonsa vetänyt. Aavistihan sekin,
missä ja milloin kuolema astuu kynnyksen yli. Miksi ei ihmiset siis
samalla tavalla voisi ennustaa?"
-- "Pistää toisinaan vanhakin kana päänsä aidan rakoon! Oletteko
varma siitä, ettei luuloiteltu viisautenne ole pirun paula, sieluparkanne
turmelukseksi? Eläimet ja kasvit antakoot meille himmeitä merkkejä,
vaan ihminen älköön rohjetko sanoa tietävänsä enempää kuin mitä
Jumala kirkon ja selvän, tavallisen ymmärryksen kautta on ilmoittanut".
Tästä puheesta kävi suntio vielä entistä ylpeämmäksi ja sanoi:
-- "Älkää pitäkö minua loitsijana, ilvehtijänä tai narrina. Mitä en vielä
ole kellenkään ihmiselle kertonut, sen kerron teille. Viisitoista vuotta
sitten olin kipeänä kuoleman kielissä. Silloin oli surkeata talossani.
Ajatelkaas vaimoani ja pieniä lapsiani! Minä tiesin hyvin, ettei enää
ollut parantumisen toivoakaan. Kerran, kun hetkeksi houreistani
selvisin, kuulin vaimoni sanovan lapsille: Menkää tuonne ylös kamariin
ja rukoilkaa isänne parantumista, sillä nyt on kohta jo kaikki toivo
mennyt. Vaan missä ei enää itkut ja valitukset auta, siellä on pienen
lapsen rukous usein vielä auttanut, sillä viattoman pienosen huokausta
ei hyvä Jumala henno vastustaa. Nämät sanat kuulin minä, tiesin nyt,
miten laitani oli ja ajattelin: nyt täytyy minun siis kuolla. Silloin tuntui
minusta kovin kauhistavalta tuo ajatus, että minun nyt jo pitäisi täältä
lähteä ja jättää vaimoni ja lapseni niin turvattomiksi tänne. Minä
rukoilin Herraa Jumalaa antamaan minulle merkkiä, enkä toki vielä
jonkun aikaa saisi elää, ja vaivuin taas uudestaan tainnoksiin. Kun
jälleen tulin tuntoihin, kuulin äänen, -- vaikka en ketään nähnyt -- joka
selvillä sanoilla mulle lausui: 'Seitsemänkymmentä viisi vuotta pitää
sinun elämän; sitten on aika lähtöä valmistaa!' Niin on ennustettu, ja
niin on tapahtuva. Siitä hetkestä kirkastui sisällinen näköni. Minä luin
ahkerammin kuin ennen raamattua; kokoilin vanhoja kalentereja sekä
tähtikirjoja huoneeseni, ja minua ruvettiin nimittämään profetaksi".

-- "Uskovatko ihmiset teidän ennustuksianne?"
-- "He rakentavat taloja niitten nojalle", vastasi Paavo ylpeällä
varmuudella.
-- "Rakennatteko itsekin taloja niiden nojalle?"
Profeta hämmästyi.
-- "Minä tosin monasti epäilen itseäni, -- sen sanon teille, ainoastaan
teille -- mutta, uskokaa minua, ennustus oman elämäni pituudesta, se
on minussa niin varma, että vaikka taloja sen nojalle rakentaisin. Siitä
hetkestä saakka en enää pelkää kuolemata. Viidennelle kahdeksatta
kääntyissäni kenties taas alan sitä kammota. Sodan sekä ruton
raivotessa olen huoleton kuin olisi kaikki vaan lasten leikkiä. Ja kun
ihmiset näkevät jonkun niin luottavan itseensä, niin hekin luottavat
häneen. -- Mutta minusta näyttää kuin olisi teillekin samallainen
ennustus tapahtunut, kosk'ette lainkaan pelkää kuolemaa. Senpä vuoksi
ihmiset luulevatkin, katsokaas, teitä vähintäin kummitukseksi tahi
rutto-mieheksi tahi itse ilmeiseksi piruksi. Ja kun te huomaatte, miten
paljoa korkeammalla te olette tätä teitä kansaa ymmärryksen ja voiman
puolesta, eikö teissä silloin joskus nouse halua ruveta heille
ennustamaan?"
-- "Minä en koskaan profetioitse", vastasi vieras arvokkaasti. "Minä
julistan vaan, mitä kaikille on ilmoitettu, enkä mitään salaisia asioita,
jotka vaan minulle olisivat tiettyjä. Mutta niin himmentynyt on muisto
tästä ilmoituksesta, että saarnaajatakin jo pidetään nykyaikana
profetana".
Nämät omituiset haudankaivajat läksivät nyt hautausmaalta takaisin
kylään. Siellä oli sillä välin outo näky tarjona. Pormestari oli siellä lain
lyhyeen lukenut.
Rummun räminä kuului pitkin katuja, houkutellen akkunoihin harvain
jäljellä olevain asukkaitten puoleksi pelkoa, puoleksi uteliaisuutta
osoittavat kasvot. Mutta ne poistuivat taas heti, nähtyään tämän
saattojoukon, jonka tarkoitusta oli helppo arvata. Ensimmäisenä kulki

julistaja rumpuineen ja hänen jäljessänsä kahden raastuvan palvelijan
vartioitsemana -- Kersti, olki-seppele päässä, kuni ainakin ilmi saatu
varas. Seppeleestä riippui otsalle nuo hopeiset rannerenkaat, osoitteeksi
jokaiselle, mitä syyllinen oli varastanut. Aika ai'oin vaikeni rumpu ja
julistaja ilmoitti silloin rangaistun rikoksen ja tuomion. Tämä oli
helpoin, mutta häpeällisin rangaistus. Varkaalla, joka ei vielä ollut
kyllin kypsä tyrmään pistää tai hirsipuuhun ripustaa, annettiin tällä
tavoin, rikoksen julkirummuttamalla, ensimäinen varoitus ja neuvo
lähtemään paikkakuunasta pois.
Kovalla, raa'alla ajalla muuttuu yksityinenkin kovemmaksi ja
miehekkäämmäksi tahi tylsäksi tuntonsa puolesta. Me emme sietäisi,
mitä esi-isämme ovat sietäneet, he, jotka 30-vuotisen sodan
kurjuudessa elivät.
Kersti oli kalman kalpea, hänen polvensa vapisivat ja huulensa usein
värähtelivät kuin olisi hän itkuun hyrähtämäisillään! Mutta hänen
kasvoillaan asui syvän surun ja häpeän rinnalla myös puhtaan
omantunnon loukattu ylpeys. Olkiseppeleellä koristettu morsian ei ollut
pahantekijän näköinen, vaan muistutti paremmin vanhan ajan
morsiamia, jotka hääpäivänä kirkkoon mennessään panivat
ohdake-seppeleen päähänsä, muistutukseksi itselleen, ettei hää-ilonkaan
riehunassa saa unhoittaa avioelämän tulevia suruja ja huolia.
-- "Tyttö ei näytä juuri suuresti surevan!" sanoi eräs vaimo pienestä
katsoja-joukosta, mutta muuan vanha mies vastasi: "Kenpä sitä ihmisen
sydämmeen osaa katsoa!"
Pormestari kuuli kaukaa rummun äänen raastupaan, johon hän nyt oli
majoittunut, koska ei vielä uskaltanut palata omaan taloonsa.
Saattojoukko läheni lähenemistään; kohta sitä kaiketi jo voi raastuvan
akkunoista nähdä.
Silloin aukeni ovi ja vanha suntio astui sisään ja hänen muassaan tuo
vieras mies. Paavon silmissä paloi