Laupeuden työt | Page 6

kansaan ja ajoi miekan
lappeella heidät yhteen joukkoon, jonka jälkeen vartijat peitsineen
saivat heiltä pian kädet ulos housuintaskuista ja pakottivat heidät
ryhtymään tulen sammuttamiseen. Kaksi väkevätä miestä nousi
tikapuille ja vetivät keksillä alas palavia katto-hirsiä. Miehet ja vaimot
muodostivat kohta kaksi riviä vipukaivolle, kaksi leivintuvan lammelle.
Toinen rivi aina kuljetti täydet sangot kaivolta pajaan, toinen taas tyhjät
pajasta takaisin kaivolle, uudestaan täytettäviksi.

Peitsimiehet sillä välin vangitsivat seppää, juuri kuin liekki
kirkkaimpana leimusi hänen pajastaan ja kattohirret ryskyen alkoivat
pudota maahan.
Silloin tunkeutui eräs mies joukosta esiin ja huusi:
-- "Ettekö toki huomaa, että tuli on saartanut pajaan naisen?"
-- "Lapseni, lapseni!" huusi vanha suntio samassa ja riensi palavaa
pajaa kohti, vaan jo ovella kohtasi häntä semmoinen ankara tuli ja
tukehduttava savu, että hän puolipyörtyneenä hoiperteli taaksepäin ja
vaipui maahan.
Kaikki seisoivat kuin kauhistuksesta kivettyneinä, peloittava
äänettömyys ja hiljaisuus vallitsi äsken niin vilkkaasti toimiskelevassa
joukossa. Muutama silmänräpäys vielä, niin nuo hehkuvat muurit ja
hirret syöksyvät alas ja nuori elämä haudataan, kuin jäykän
väärä-uskolaisen tai vanhan noidan ruumis, savuavaan tuhkaläjään. Ei
kenkään uskaltanut enää jäsentäkään liikuttaa, vaan hengitystään
pidättäen seisoivat he kaikki kamalassa odotuksessa.
Silloin astui yht'äkkiä mies palavasta pajasta, -- kukaan ei ollut
huomannut hänen sinne menneen, ja moni väitti kiven kovaan, että
liekki hänen edeltään väistyi molemmille puolille kuin portin puoliskot.
Käsivarsillaan kantoi hän suntion tytärtä. Ja kaikuvaksi riemuhuudoksi
muuttui ympärillä olijain tuskallinen odotus.
Mutta kun vieras oli laskenut tainnuksissa olevan tytön hänen isänsä
jalkain juureen, ja talonpojat ehtineet katsahtaa pelastajan kasvoihin,
kääntyivät he kaikki pelolla poispäin.
-- "Tuo on rutto-mies!" kuiskasivat he, ja itse pormestarikin käänsi
äkkiä hevosensa, välttääkseen kuolettavaa näköä.
Hymyillen astui kalpea vieras tuon kahden puolin poistuvan
kansajoukon läpi. Kukaan ei hänelle kiitollisuuden sanaa lausunut.
Kun suntio ja hänen tyttärensä jälleen tulivat tuntoihinsa, oli pelastaja

jo kadonnut.
-- "Itse rutto-mies", huusi kansa Paavolle, "on pelastanut sinun tyttäresi
tulesta!"
Suntio laski miettiväisenä silmänräpäykseksi kätensä otsalleen; silloin
tuntui kuin olisivat hänen sielunsa silmät äkkiä kirkastuneet.
-- "Hän ei ole rutto-mies. Hän on Jumalan mies, eikä kuitenkaan ole
sitä. Hän on -- -- -- -- Näinhän selvästi ettei savu häntä vahingoittanut,
vaikka se heitti minut maahan. Näinhän miten hän käsivarsillaan kantoi
tyttäreni tulesta! Langetkaa polvillenne ja rukoilkaat, te pakanat! Rutto
on loppunut, sillä tuli on sen kuluttanut, ja tuo mies, joka levittelee
sielun ruttoa, vaan ei ruumiin, on muuttunut Herran lähettilääksi. Oi
lapseni, kyllä on isäsi vanha ja heikko, kun täytyi sallia tuon miehen
pelastaa sinut! Kun me vuonna 32 viskuukoneella olimme sytyttäneet
Braunfels'in linnan ja tulipalon riehuessa ryntäsimme sitä vastaan,
ponnistelin minä kolmen kelpo miehen kanssa kaksi tuntia keskellä
paksuinta savua, kunnes vihdoinkin saatiin linna rähjä kukistetuksi. Ja
nyt liekki vaan kerran lieskautti kasvoilleni, niin jo kaaduin. Vaan
miksi ette ole pidättäneet tuota vierasta, jotta olisin ehtinyt häntä kiittää?
Vaikka parastahan oli, että annoitte hänen mennä. Minä kyllä tiedän,
missä hänet jälleen kohtaan. Siellä, missä sairas hoidotta nääntyy,
missä kuollut on hautaamatta, missä ahdistettu sielu apua huutaa, missä
rutto uhkaa ja te kaikki muut pelosta pakenette, siellä olen tuon miehen
löytävä, jonka te rutto-mieheksi nimitätte. Onpa kuin lähestyisi jo
Herran tuomiopäivä! Rutto-mies harjoittelee laupeuden töitä, sillä aikaa
kuin puhtaan sanan saarnaajat jättävät seurakuntansa ja esivallan
miehet eivät muusta huoli kuin miten he kukin säilyttäisivät maallisen
mammonansa. Talonpoika parka turhaan rukoilee Jumalaa, eikä kaikki
hänen tuskansa mitään auta. Rääkätköön ja rasittakoon hän itseänsä
kuinka paljon tahansa, ei siitä kumminkaan ole enempää hyötyä kuin
jos pukkia lypsäisi, tahi aasilta villoja leikkais, tahi hevoselle heittäisi
luita järsittäväksi, että se lihoisi, tahi sialle opettaisi kanteleen soittoa.
Rutto-miehen luokse minä lähden, hän se on kuitenkin oikea mies -- ei
ole hänellä verta poskissa, vaan eipä ole pelkoakaan jäsenissä, ja vaikka
se olisi syntiäkin, niin huudan kuitenkin korkealla äänellä: Jumala

siunatkoon häntä!"

NELJÄS LUKU.
Löhnberg'iläisten hautausmaa on laaksossa kylän takana, peltomaitten
keskellä. Puisien ristien välissä on vanha ruumishuone; kolkko ja
surullisen näköinen rakennus; muutoin ympäristö näyttää niin
ystävälliseltä. Lahn joen rannalle saakka kulkee täältä tuore vihannoiva
nurmikenttä, ja metsät sen ympärillä ylpeilevät korkeilla, uhkeilla
puillaan.
Löhnberg'istä kaikuu kellojen ääni tähän hiljaiseen laaksoon.
Ruumis-kellot ne ovat, vaikka nyt varoitus-kelloina käytetään; niitä
soitetaan ruumiita haudattaessa (kello 7 aamulla ja puolenpäivän
aikana), soitetaan siksi, että arat ihmiset, joita peloittaa ruttoon kuolleen
kohtaaminen, silloin tietäisivät pysyä kotonaan. Taivas oli pilvetön,
ilma helteinen ja niin tyyni, että tuskin oljenkorsikaan liikkui.
Tukehduttava, haudanomainen rauha vallitsi kaikkialla.
Tänään ei kylästä kannettu kuin yksi ruumis. Ruton aikana oli määrätty,
että kuollutta hautaan viedessä, saattojoukon aina tuli kulkea ruumiin
edellä. Tämmöinen varovaisuus oli tänään tarpeeton. Molemmat
kantajat olivat ainoat saattajat, ja elleivät he hyväntahtoisesti olisi
kuolleelle pormestarinrouvalle tehneet tätä viimeistä ystävyyden työtä,
niin olisi varmaan hänenkin ruumiinsa, tuhansien muitten lailla, pistetty
johonkin siunaamattomaan kuoppaan kuin eläin ikään.
Kun kantajat hätäisesti kokoonpannun arkun kanssa, joka nyt
ruumiinkirstun virkaa toimitti, lähestyivät hautausmaan porttia,
kohtasivat he siellä peloittavia vartijoita. Kaksi suurta, laihaa koiraa,
jotka nälän pakoittamina susien lailla tappelukentiltä ja hautausmailta
etsivät ruokansa, katsoivat tulijoita muristen ja hampaat irvessä.