Laupeuden työt | Page 5

pormestarin korvaan:
"Ja kun mun kuoli vaimoni, Hän pantihin oljillen. Mun itkeä pitäis
kyllä, Mut olenkin iloinen".
Juopuneen lailla läksi pormestari samoelemaan pitkin niittyjä, nurmia.
Yhä kauemmaksi riensi hän kuolon käymästä talostaan. Hänestä tuntui
kuin olisi joku paha henki yhä kuiskannut hänen korvaansa nuo
jumalattomat sanat, joita suntio oli laulanut. Hän koetteli rukoilla,
mutta hänen huomaamattansa katosivat häneltä jälleen rukouksen sanat
ja amenen sijasta loppui se aina kuin Jumalan herjaukseen -- tuohon
suntion runoon.
-- "Tuo roska joukko on noitunut minun korvaani tämän kirotun laulun,
vaan minä tahdon sen heille maksaa", huusi hän suuttuneena. "Kylläpä
tiedän, miksi tuo tyttö minua pilkkaa! Seppä se hänen mielessään palaa.
Mutta tahdonpa hänelle näyttää, että tuomarin säkki on pohjaton".
Silloin tuli hänelle jälleen tuo kamala, salainen pakko, ja mielipuolen

tavalla täytyi hänen itsekseen hyräillä:
"Ja kun mun kuoli vaimoni, Hän pantihin oljillen. Mun itkeä pitäis
kyllä, Mut olenkin iloinen!"

KOLMAS LUKU.
Kun Konrad ja Kersti taas laittomalla ajalla, varhain seuraavana
aamuna takoa kalkuttelivat pajassaan, näytti seppä kovin synkältä.
Kerstin salaiset käynnit pormestarin talossa eivät olleet naapureilta
jääneet huomaamatta, ja vanhan riiviön rakkaus kauniisen
sukulaiseensa oli myöskin yleensä tunnettu asia. Ja pahat kielet, joita ei
sota eikä rutto tapa, olivat jo kärpäsistä härkäsiä tehneet.
Seppä jupisi itsekseen katkonnaisia sanoja, ja joka lauseelta hän yhä
kiivaammin lyödä paukautti vasarallaan.
-- "Tiedäs, Kersti, panettelija-paholainen voi syytöskirjoja ja
kaularautoja ripustaa vaikka valoisaan auringon säteesen, kuten pyhä
Goar lakkinsa. -- Vainukoiran lailla se nuuskii, ja huhunkin laittamille
jäljille pysähtyy. Maine, oikeus ja silmä eivät leikkiä siedä; varsinkaan
naisten maine, sillä helppo on viulua murskaksi musertaa tammen
runkoa vastaan. Kaikki tiet eivät ole kirkkoteitä. Usein luulee
menevänsä kirkkoon, vaan huomaakin lopulta tulleensa kapakan ovelle.
Ja siksi sanon sinulle, Kerstiseni, että tahdon kaikessa muussa olla sulle
mieliksi, vaan olkoon tämä viimeinen kerta, jolloin ennen aamukellon
soitua alamme takomisen".
Tyttö kuunteli tyynenä sepän nuhteita ja vastasi sitten:
-- "Niin, Konrad, ei meidän enää tarvitsekaan alkaa työtä näin varhain.
Täti on kuollut, eikä minun siis enää huoli illoin mennä pormestarin
talolle".
Seppä jäi kotvaseksi aikaa miettimään, eikä heti kohta voinut huomata,
mitä yhteyttä tämän puolustuksen ja hänen moitteensa välillä oli.
Vihdoin kysyi hän häpeissään ja samalla pelästyneenä:

-- "Sinäkö siis hoidit pormestarin rouvaa, kun hänen miehensä oli hänet
hyljännyt?"
-- "No eihän tuo niin pahaa liene ollut, että siitä noin tarvitsee säikähtyä,
jos teinkin, mitä Jumalan sana käskee".
Konrad katseli hetken aikaa äänetönnä tyttöä, sitten suuteli hän
morsiotaan ja sanoi:
-- "Oikeassa olet, tyttöseni! Sinä herttainen tyttöni! Vaan kuitenkin on
tämä meille kalliiksi tuleva. Pormestari on nyt verivihollisemme.
Lurjus, näet, sietää kaikkea muuta, vaan ei sitä, että joku toinen
uskaltaa olla häntä parempi".
-- "Onhan Jumala taivaassa!" huusi Kersti innostuneena. Reippaasti
kohotti hän raskaan vasaransa ja alkoi jälleen iloisesti työtään. Pian
laski hän sen kuitenkin taas alas, vaipui syviin ajatuksiin ja kuiskasi:
"Vaan minä unohdinkin, ettei Herra Jumala olekaan Löhnberg'in
pormestari".
-- "Raati-herrat, jotka eivät suotta vallan valtikkata kanna, ovat käyneet
kovin ankariksi ja arkamaisiksi varhaisen tulen suhteen, varsinkin
sittenkuin Driedorf'in kylä paloi", puheli Konrad. "Tuli varhaisena
aamuhetkenä leimahti ja liekahti ja salaman nopeudella lensi pitkin
olkikattoja, niin että ihmiset töin tuskin pelastuivat aukkojen kautta,
joita heidän täytyi tehdä muuriin, koska tuli jo oli tukkinut molemmat
portit ennenkuin sitä kukaan aavistikaan".
Kersti katseli haaveksien hiilten hehkunaa ja tuota kuumaa elämää,
joka loistaen ja säihkyen itseään kulutti. Hänen kasvoillensa heiastuva
punainen hohde näkyi niitä synkistyttävän.
-- "Katso, katso tyttö!" huusi äkkiä seppä. "Savuahan tuolta orsista
tupruaa! Mistä tulee tämä paksu savu ja tuli? Ahjosta se ei ole tullut".
Kersti ensi säikäyksessä kiljahti kovasti -- pääsihän tyttö parassa
hetkiseksi naisluonne vallalle -- vaan heti rohkaisi hän jälleen mielensä.

-- "Hiljaa, Konrad! Annas tänne vesisanko! Meidän täytyy tukahuttaa
se, ja pianhan se onkin sammutettu. Kunhan ei vaan mitään melua
nousisi!"
Vaan myöhäistä jo oli sammutus. Astuttuaan pajan ovelle näki Konrad
koko katon-harjan olevan ilmi tulessa.
-- "Nyt ei ole asiat oikein!" huusi hän epätoivossa. "Kattoa ei ole
ainakaan meidän hiilet voineet sytyttää!"
Kylän asukkaat, jotka kiireisenä suviaikana jo varhain alkoivat
ulkotöitään, olivat jo huomanneet tulen. Sieltä täältä tulla lynkytti yksi
ja toinen pajalle, laski kätensä selän taakse ja katseli niin valkeata.
Tulipalot olivat siihen aikaan niin tavalliset kuin jokapäiväinen leipä,
eikä kukaan paitsi omistaja välittäneet yksinäisen asunnon palamisesta.
Ei ollut vettäkään lähellä pajaa. Alempana, vähän matkan päässä lähellä
leivintupaa, oli tosin iso lätäkkö, vaan senkin oli pouta puoleksi
kuivannut. Läheisellä vipukaivolla taas ei ollut kuin yksi sanko. Konrad
katseli kuni horroksissa tätä näkyä. Hän toipui vasta silloin kun näki
pormestarin arvokkaana ratsastavan paikalle, nahkavyössä raskas
miekka riippumassa virka-arvonsa merkiksi. Ja hänen takanaan
läähättivät raastuvan palvelijat ja yövartijat, neljä, vanhoilla peitsillä ja
pertuskoilla varustettua, miestä.
Pormestari ratsasti aivan lähelle Konrad'ia ja kiljasi äreästi ja ankarasti:
-- "Sinä olet sytyttänyt ahjosi ennen aamukellon soitua, siksi määrään
sinut tyrmään. Tulta et ole koettanut sammuttaa etkä myöskään apua
huutanut, ja siitä tulee sinun vetää viisi guldenia sakkoa".
Sitten kääntyi hän joutilaana töllistelevään