Laupeuden työt | Page 4

Teidät nyt tässä ja kuitenkin näen
silmistänne, että olette katolilainen munkki. Pois täältä! Weilburg'issa
on ruotsalainen kornetti, jonka hirttäjällä on nuora keisarillisten
vakoojien varalta!"
-- "Paavo!" vastasi vieras tyynesti, eikä ainoakaan piirre muuttunut
hänen kasvoissaan. "Sinua nimitetään profetaksi, ja katsos minäkin olen
vaan profeta enkä mikään vakooja. Vaan minä en ole senkaltainen
profeta kuin sinä. Jumalan nimessä ennustan minä vaan kuolemata
syntisille, elämätä niille, jotka parannusta tekevät, ja kirkon siunausta
kaikille uskovaisille!"
-- "Paavillisen kirkon, eikö niin?" huudahti suntio.
-- "Paavilla on taivaan valtakunnan avaimet".
-- "Niin, sen valtakunnan, jonka akkunoista helvetin tuli lieskottaa!"
lisäsi suntio, vastaten näin Lutheruksen sanoilla tähän katolilaisten
tavalliseen tunnussanaan. Olihan Paavo kellonsoittaja ja suntio, siis
puolipappi, ja oli lukenut sekä polemikaa ja apologetikaa.
Vaan olipa vieraassakin kyllä oppineen miehen vastustajaksi.
-- "Hän, joka nuo sanat keksi, oli eläissään itse juuri oikea helvetin
ylimmäinen portinvartija, vaan nyt ei hän enää sitä virkaa toimita, sillä
nyt istuu hän keskellä helvettiä pää- paholaisten piirissä!"
Eripuraisuuden tuli, kerran syttyneenä, oli juuri vielä korkeammalle
leimahtamassa, kun Kersti kalman kalpeana kuiskasi isänsä korvaan:
"Pois täältä isä! Tuo on rutto-mies!"
Kansassa kulki nimittäin se luulo, että rutolla oli oma lähettiläänsä,
kalpea, salainen mies, jonka se lähetti kulkemaan läpi maan. Minne
ikänä tämä ilmestyi, sinne rutto sijansa otti, ja joka silmin katseli tätä
kalpeata miestä, hän imi katseellaan myrkyn vereensä.
Mutta suntio oli vanha sotamies, hän pysyi paikoillaan ja kuiskasi vaan

tytölle:
-- "Käänny sinä poispäin. Minä tahdon itse tutkia, onko hän ruttomies
vai ei".
Paavo astui nyt ruumiin luo ja puhui vieraalle:
-- "Olkaa lutherilainen tai paavilainen, yks'kaikki. Teidän täytyy
kaikissa tapauksissa tehdä mulle palvelus. Ravintolassa yhdytään
maljaa juomaan, kalman kammioissa yhdytään rukoukseen. Luenpa
virren, jota meillä täällä on tapana lukea kuolinvuoteitten ääressä;
rukoilkaa tekin minun mukanani".
Sitten aloitti suntio seuraavan salaperäisen luvun, jota niin monen
ihmisiän kuluessa pidettiin varmana suojelijana sekä miekkaa että
ruttoa vastaan, ja jonka voimaan moni sotamieskin vielä turvautui,
kuolinhaava jo rinnassaan. Tätä loihto-lukua kuullessaan, niin arveli
suntio, on tuo kalpea vieras varmaankin pakeneva, jos hän rutto-mies
lienee..
Kaikki kolme laskeusivat polvilleen ja ristissä käsin luki vanhus
juhlallisesti:
Vaeltaissamm' päällä maan, Kuolo ain' uhkaileepi. Mistä apu saatetaan,
Mist' armo aukeneepi? Sä apu olet Herra! Me kadumm' syntiämme
juur' Jost' yltyi Jumal' vihas suur! Oi Pyhä Jumala! Vanhurskas Jumala!
Pyhä ja armias Vapahtaja iankaikkinen, Päästä kauhiast' kuolon kidast'
meit', o armoinen! Kyrie eleeson!
Paavo katsahti vieraasen. Hän oli hiljaa itsekseen toistanut lausutut
sanat. Siis hän ei ollutkaan mikään rutto-mies. Mutta katolilainen hän
ainakin oli, sillä tarkkanäköinen profeta oli kohta ensi silmäyksellä
huomannut helminauhan, jonka vieras, vähän huolimattomasti, oli
kätkenyt nuttunsa alle. Vaan miten tämä katolilainen mies yhtyi
Lutheruksen kirjoittaman rukouksen lukemiseen, sitä ei suntio voinut
käsittää. Vieras näkyi arvanneen Paavon ajatukset, sillä hän sanoi:
-- "Nuo sanat, joita äsken mulle lausuit, olivat epäilemättä Lutheruksen

kirjoittamat, mutta tämä rukous, jonka nyt luit, on paljoa pyhemmän
miehen tekemä, ja teidän väärä profetanne on sen vaan kääntänyt
omalle kielellensä. Miksi en siis itsekseni toistaisi noita sanoja, joita
abboti Notkar St. Gallenista, monta sataa vuotta sitten, vapisevin
sydämmin sepitti, kun erämaassa Martin'in rotkotiellä kuolema äkki
arvaamatta tuli hänen viereensä".
Suntio katseli suurin silmin vierasta, sillä hän ei oikeen käsittänyt näitä
sanoja. Vieras jatkoi jälleen:
-- "Koska olemme olleet yksimieliset rukouksessa, niin olkaamme
myös yksimieliset uskossa ja hyvissä töissä! Hyvästi kunnes tavataan!"
Hitain askelin poistui tuo salainen mies.
Paavo pysyi kauan aikaa liikkumattomana. Hänen ylpeytensä oli
masennettu ja kovin loukattu, ja hän alkoi epäillä omaa viisauttansa.
Tunsipa hän vielä jonkinlaisen hämmästyksen ja kammon,
muistellessaan tuota miestä, joka hänet oli kokonaan nöyryttänyt,
niinkuin oikea profeta konsanaankin väärän profetan.
Tytär herätti hänet vihdoinkin näistä ajatuksista. Hän tarttui isänsä
käsivarteen ja veti häntä ovelle päin. Osoittaen kuollutta, kuiskasi hän
kyynelsilmin:
"Vaeltaissamm' päällä maan, Kuolo ain' uhkaileepi".
Isän ja tyttären sitten astuskellessa autioita katuja myöten kotiinsa,
kohtasi heitä pormestari. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella,
seisautti Kerstin ja tervehti häntä, tekeytyen hyvin tuttavaksi. Tämä oli
vanhastaan hänen tapansa, sillä hän oli jo kauan aikaa pitänyt hyvää
silmää tähän kauniisen lapseen, ja näitten leikillisten, usein
kaksimielisten, tervehdystensä kautta koetti hän, rakastuneen
maalaispojan tavalla, tiedustella, uskaltaisiko hän tehdä ankarampaa
ryntäystä. Mutta Kersti oli aina terävällä sukkeluudella heittänyt nämä
tiedustelevat kokkapuheet takaisin pormestaria vastaan.
Tänään hän ei kumminkaan saattanut niihin vastata ainoatakaan sanaa.

Äänetönnä hän vaan katsoa tuijoitti maahan.
Pormestari luuli tämän hyväksi enteeksi ja sanoi:
-- "Silmäsi ovat punaiset, lintuseni! Tästä lähin et enää saa olla itkussa
silmin, vaan iloisena ja tyytyväisenä, koskas olet kylän kauniin tyttö".
Vaan silloin sai Kersti puhevoimansa jälleen. Suuttuneena katsahti hän
rankaisevin silmin pormestariin ja matalalla, kolkolla äänellä huudahti
hän, viitaten tämän talolle päin:
-- "Herra pormestari! Teidän talossanne on ruumis! 'Ei Herra Jumala
puhu, Hän tuomitsee!'"
Sillä aikaa kuin pormestari hämmästyneenä ja säikähtyneenä tuijotti
taloansa kohti, ikään kuin olisi tahtonut sen muurien läpi nähdä, mitä
tuolla sisässä oli tapahtunut, kulki Kersti isänsä kanssa nopeasti pois.
Mennessään lauloi suntio korkealla äänellä säkeen eräästä
kansanlaulusta, joka kaukaa vielä kajahteli