Laupeuden työt | Page 3

Konradille ei Kersti milloinkaan ilmoittanut käyttävänsä kaiket
iltapuolet sairashoitoon, ei ainoastaan pormestarin ladossa vaan
muuallakin. Hän pelkäsi nimittäin sepän rupeavan häntä kammoamaan
ruton tuojaksi, jos kuulisi, miten tämä joka päivä kuni laupeudensisar
toimiskelee rutto- tautisten luona. Sitä paitsi olisi hänet, jos tämä hänen
salainen armeliaisuutensa olisi tietyksi tullut, varmaankin
väkivaltaisesti erotettu sepästä. Sairaitten hoitajat nimittäin suljettiin
kaikesta kanssakäymisestä muitten kanssa, aivan kuin olisivat itsekin
ruttotautisia olleet. Ei heitä sunnuntaisin päästetty kirkkoonkaan, vaan
he saivat seisoa ulkopuolella, tyytyen niihin harvoihin sanoihin, joita
akkunan kautta saarnasta kuulivat.
Kersti toi hyljätylle pormestarin rouvalle vadillisen lientä, mutta tämä
lykkäsi sen luotansa. Hän ei enää tahtonut mitään ruumiillista ravintoa,
hengellistä lohdutusta hän sitä hartaammin halusi. Tähän hänen
pyyntöönsä vastasi Kersti: "pastori on sodan ja ruton tähden paennut
Hesseniin, vaan koska te jo eilen sitä tahdoitte, niin olen pyytänyt
isääni tänne, hän se näinä hädän aikoina pitää jumalanpalvelusta ja
jakelee sakramentteja".
Kerstin isä, Paavo Kreglinger, oli näet seurakunnan suntio ja
kellonsoittaja, vaikka hän sitä paitsi piti myöskin pientä
rihkamakauppaa. Ihmiset kutsuivat häntä yleisesti vaan "profetaksi", ja
hän käyttelikin tätä lisänimeään vähin hyödykseen. Hänellä luultiin
olevan ylenluonnollinen näkövoima salaisten asiain suhteen. Kerran oli
suntio eräälle sotaoikeuden lautamiehelle, joka terveenä ja raittiina
käveli kadulla, yht'äkkiä ikäänkuin haltioissaan huudahtanut: "Tuon
silmissä näen ma kuoleman; huomenna saa puuseppä valmistaa hänelle
kirstun". Talonpojat pudistelivat päätään, eivätkä ottaneet tuota
uskoakseen, ja lautamies, josta hän tämän oli sanonut, nauroi koko
asialle. Mutta huomis-aamuna lautamies kuolikin. Siitä päivästä saakka
uskoivat Löhnberg'iläiset, että asiat, jotka muille ovat syvintä
salaisuutta, Paavolle olivat tietyt ja ilmeiset. Lopuksi luuli hän itsekin
olevansa profeta. Tarkoilla harmailla silmillään huomasi hän ihmisten
syvimmätkin salaisuudet ja virkkoi monta muistettavaa lauselmaa.
Kellonsoittajana oli hänelle joka hetki avoinna kirkontorni, ja sieltä hän,

kuni muutkin astrologit tähtitornistaan, tutkisteli tähtien juoksusta
ihmisten kohtaloita. Sinne kuljetteli hän kaikenlaista vanhaa romua:
vanhoja almanakkoja, vaakunakirjoja, tähtitauluja ja alkemistain
kirjoituksia. Ja tällaista rojua käsiinsä saatuaan saattoi hän päiväkaudet
tutkistella niitä, istuen liikkumatta kolmijalkaisella tuolillaan kuin
Pythia kolmihaaralla. Tämän kautta hänen viisautensa suurissa määrin
lisääntyi ja hänen kauppa-asiansa suuressa määrin huonontui, ja usein
soitti hän aamukelloa keskipäivällä ja iltakelloa sydän-yöllä.
Kerstin ehdottama lohduttaja oli siis tämä profeta.
Pormestarin rouva otti nyt taskustansa kaksi paksua hopeaista
rannerengasta, ojensi ne Kerstille ja sanoi: "Katsos, Kerstiseni!
Morsianna ollessani sain nämät lahjaksi sulholtani, pormestarilta. Ilolla
vastaan-otin ne -- mutta katkerilla kyyneleillä olen niitä sittemmin
kostuttanut, säilyttäessäni niitä kuin pyhää aarretta koko surullisen
avioliittoni ajan. Sinä yksin olet minua lohduttanut tämän viimeisen
hätäni aikana. Ota nämä rannerenkaat muistoksi minulta; vaan älä käytä
niitä joka päivä: ainoastaan pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna. -- Mitä
oli elämäni, että mä kuolemata pelkäisin? Kerranhan kuitenkin täytyy
kuolla, ja koska myös keisarin, kuninkaan ja itse armollisen
ruhtinaammekin pitää se taival astuman, niin mitäpäs meikäläinen siitä
valittaakaan! -- Miestäni minun vaan käy sääli, vaikka kohta hän on
mua pahoin kohdellut. Niin, minä surkuttelen häntä suuresti. Kuka nyt
hänen vaatteistansa huolen pitää, kuka hänelle hänen mielensä mukaista
kaurapuuroa keittää?!"
Kersti otti itkusilmin rannerenkaat ja kääri ne esiliinaansa. Sitten sanoi
rouva taas: "Mustaksi lyö silmissäni! Kersti, älä käytä usein
rannerenkaitani, ainoastaan suurina juhlina -- ettes tule ylpeäksi. Eikä
niitä myöskään tarvitse liian usein kirkastaa; hopeata se vaan kuluttaa".
Hetkisen kuluttua huusi hän jälleen, kohottautuen vuoteeltaan: "Miksi
otat mua jaloista kiinni, Kersti, sun kätesi ovat niin jääkylmät!"
Kersti seisoi hyvän matkan päässä vuoteesta. Hän ajatteli itsekseen:
"Kuolema kai se tädin jalkoja kouristaa", ja tuijotteli vuoteen
pääpuoleen, kuin olisi hän siellä luullut ilmeisesti näkevänsä kuoleman,

tuon kamalan viikatemiehen. Rauha kasvoillaan laski vaimo parka
päänsä tyynylle ja erotessaan täältä huokasi hän: "Ihmiset ovat minut
hyljänneet, siksi ottaa Herra minut luokseen!"
Kersti katseli äänetönnä, kädet ristissä, ruumista ja aikoi juuri lähteä
pois, kun hänen isänsä, suntio, astui latoon.
Hän katseli pimeään nurkkaan.
-- "Kuollut!" virkkoi hän, ja Kersti toisti "kuollut!"
Mutta silloin valtasi tytön yht'äkkiä kuoleman kammo. Kauhistuneena
katseli hän tuonne olkikimppujen ja vanhojen vaaterepaleitten keskelle
vaipunutta ruumista, ja rutonpelko, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut,
tuli hänen päällensä. Hän tahtoi paeta.
Mutta isä tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: "Jää tänne, Kersti!
Kammottaako sinuakin? Mitä sinä pelkäät? Kuule minua: taivas ei salli
sinun eikä minun kuolla tähän ruttoon. Mikä ennustettu on, se
tapahtuu!"
Ja tämän lausui suntio todellakin mahtavasti kuin profeta, niin että
Kerstin silmissä isän pieni vartalo näytti puolta isommalta ja
arvokkaammalta kuin äsken. Työn ja köyhyyden sekä aikaisempain
sotaretkien moninaisissa vaivoissa rypistyneet kasvot loistivat
hengellisestä innostuksesta kuin nuorukaisen, ja hänen profetalliset
sanansa poistivatkin kohta pelon tytön sydämmestä.
Vaan tuskin oli Paavo lausunut ennustuksensa, niin kuului hänen
takanansa ääni puhuvan: "Älä tee syntiä! Harjoittele
ennustaja-ilveilyäsi ravintoloissa, vaan älä kuolleitten kammioissa!"
Paavo katsahti suuttuneena puhujaan hänen takanansa, vaan säpsähti,
nähdessään tuiki tuntemattoman miehen. Vieraalla oli yllään tavallinen
talonpojan puku, mutta hänen kasvonsa olivat liian hienot, liian kalpeat,
liian ylhäiset sopiakseen yhteen tuon karhean hursti-mekon kanssa.
Suntio toipui pian taas hämmästyksestään. Harmailla terävillä
silmillään tarkasti hän kauan aikaa tuntematonta ja lausui sitten

täydellisellä profetan arvokkaisuudella: "Päättäkää itse, olenko profeta
vaiko en. Ensikerran kohtaan