Laulu tulipunaisesta kukasta | Page 4

lepäsi miltei poikittain hänen
rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen
kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän
ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän
katsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin
gasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli
kaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja
uneksia--kaatumisesta ja gasellinsilmistä...
»Mutta hyvä ihme, muut odottavat!»
He katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin
hämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki
kaatuessa syrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle:
»Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!»
Tyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen paikkaansa
seisomaan.
Harmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma
hämmennyksensä ja häntä harmitti tytön saamattomuus.
»Tule!» sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. »Juostaan!»
Heidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin
kummun rinnettä alas.
Mutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys.
Hänen piti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta.
»Hyvin juostu, hyvin juostu!» huudettiin joka taholta.
»Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä
punotatkin!»

»Vähemmästäkin!» sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi.
»Viimeinen pari ulos!»
»Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä nähdä!»
»Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!»
Olavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin.
»Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!» sanoivat
tytöt.
»Ka pyöritään!»
Mitä nuo tähdet merkitsee, joita meidän kohdall' on kaksi? Että tyttö ja
poika toisilleen on tullut jo rakkahaksi!
»Onpa se kaunis laulu!» ajatteli Olavi ja puristi tietämättään rinnallaan
astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen. Samassa joku vei
Olavin piirin keskelle.
Mitä nuo tähdet merkitsee, joita meidän kohdall' on neljä? Omalle
tytölle kättä annan ja muille käännän seljän!
»Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi
mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä.
Mitä nuo tähdet merkitsee, joita meidän kohdall' on viisi? Toivon on
loimet ja kaihon kuteet ja lemmenlangasta niisi!
»Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä
ainakin meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.»
»Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään.
Mutta sitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!»
Enkä mä sinusta eroais, en eroais, vaikk' kivet kiljuis, maa halkeis, puut
puhkeis, meri mustaksi muuttuisi En eroais, en eroais!

»Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!»
Eri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi.
Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään
seisoi syvä, avonainen, sininen katse--Metsänneito! Se katse oli tyyni ja
rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain muutakin,
joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä syylliseksi ja
kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta eteen eikä
taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen.
Mutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti
katseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja
kohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen--kysyen,
ihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita, säihkyviä
säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri syöksähti
jälleen kuumottaen poskille.
»Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja
kääntyi selin.
Nuoriso hajausi kukin suunnalleen.
»Enkä mä sinusta eroais, en eroais!»
kuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta
puolelta, kun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös.
»En eroais, en eroais!»
toisti Olavi hyräillen--outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme
kasvoillaan.

3. ÄIDIN KATSE
Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki
oli hiljaista.

»Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä
etunojossa lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä
oli muutenkin huonompi näkö.
»On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti.
He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn,
ruokakaapiksi ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen
yö», jatkoivat lautaset.
»Niin on!»
»Yöllä tulee ja yöllä menee--ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?»
ihmettelivät taasen lautaset.
»Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi
kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä
oli puhe.
»Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi.
Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia
olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan.
Sitte oltiin hetkinen vaiti.
»Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas
lautaset.
»Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat.
Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.
»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät
käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et
tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.»
»Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi
tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin--minä en tiedä miksi

äiti oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.»
»Vaan jospa...» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen
huulensa.
»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen
sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä
asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.»
»Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan.
»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä?
Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin
sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit
pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut