Laulu tulipunaisesta kukasta | Page 3

sanoin
veitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja
heilautti hänet korkealle ilmaan.
Tyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi.
Se oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään
juovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili
keväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien

hatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen
povet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät.
Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka! Eikä hän minusta
luovukkaan, luovukkaan!
»Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»
kertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli varuillaan.
Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin hassunkurinen liike,
että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä.
»Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!»
lauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät.
»Eikö jo heretä tästä leikistä--se alkaa käydä liian lämpimäksi», ehdotti
joku. »Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!»
»Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.»
Piiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi
leskenjuoksu-riviksi.
»Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta
päästään.--Viimeinen pari ulos!»
Parikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä.
Paikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen
että sivuille.
Leskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo
kaarsivat kaukaa yhteen.
»Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!» nauroivat katsojat.
Ja leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner
tömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja

poltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni.
»Ympäri käydään, yhteen tullaan!»
Leikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli
tänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne,
väistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan.
Nyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi pälyen
sivuilleen.
»Viimeinen pari!»
Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä;
tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla.
Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö
suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti
ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä.
»Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta.
Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan
lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi oijusti,
lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille.
»Nyt, nyt!» kuului kentän laelta.
Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo
ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus--Olavi suikahti
nurmikolle suulleen.
Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas
nauru.
Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä
nähnyt jotain muuta:
»Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?»

Hän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän
poikki.
Ahvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia.
»Älä suotta pälyilekkään!» huudettiin hänelle. »Kyllä se sen nyt vie.»
Ahvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan.
Mutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä
lähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai
alaspäin!
Tyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi
ulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan.
Kisakentältä remahti raikuva riemuhuuto.
Tyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain
kenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän
koppina ilmasta.
Uusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta.
»Se se oli! Sillälailla, sillälailla!»
»Älä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö
puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä.
Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se oli
kiistaa voitosta tai tappiosta--kiistaa, joka kiihdytti katselijoitakin ja
jakoi ne kahteen puolueeseen.
Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää
uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka
hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon
tuostakin helman alta.
Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut

kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan
kesyttämisestä--tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen
villivarsan.
He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain
sylen verran.
Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi
ylöspäin.
Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi
semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt--tytön lantion
kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean
heilahduksen taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset
hulmahtivat aivan hänen kasvojensa editse--hän ei tiennyt varmaan
sattuivatko ne, vai ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä
pilkahti säihkyvä sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti.
Gaselli! välähti Olavin mieleen--kuva jostakin ennen lukemastaan
kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi häneltä
ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä.
Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun
rinnettä ylös.
»Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!»
Punainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse,
metsästäjä jälessä.
Loppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut
kummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi
kuin vimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä
vaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien
käsien tarttuvan ympärilleen.
»Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian
ankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä,

silmä silmään uponneena--ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri.
Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli
tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö