Laulu tulipunaisesta kukasta | Page 5

aina
salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä kukaan
tietäisi mitään.»
»Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!»
»En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on
tällaista. Se on niin kummallista--tiedätkö, minä tahtoisin...»
»Mitä sinä tahtoisit? Sano!»
»Puristaa sinut kuoliaaksi--tällälailla!»
»Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla--nyt, tähän paikkaan!»
»Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin--yhteen ainoaan
loppumattomaan suudelmaan.»
Hämärä räpäytti silmiään--ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin
joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.
Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.
Ja taasen uudelleen, selvemmin--niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.

Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen
käteensä.
Ja nyt jo aivan selvästi--askeleita, jotka lähenivät. Raskaita, viivähtäviä
askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai epäilisi astuakko
eteenpäin vai palata.
Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja
kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi--olisi tuntenut
tuhanten joukosta.
»Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi
tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat hyllyillään
vavahtivat.
Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä.
Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata.
Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä--hänen tähtensä,
joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä
seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.
Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna
kuin patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa
kuvastui sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä
kokoon kuin raskaan painon alla.
Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut.
Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois--jälelle jäi
ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen
nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa
välitse.
Vanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas.
Nuorukainen seurasi jälessä.
Vanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina

sivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi.
Nuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä
hänen eteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä
hänen jalkansa olisi totelleet.
He tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle.
Riihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen
kulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista.
»Mitä ne nuo ovat?» kysyi riihenikkuna. »Eikö se ole Koskelan emäntä?
Ja mikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se
ole hänen poikansa?»
»Poikapa poika!» virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta.
»Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.»
»Hm», virkahti siihen riihenikkuna. »Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut
poikiaan yöjalasta hakea.»
Olavin pää painui yhä syvempään.
Vanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös.
»Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?» helähti Seppälän
kaivokiulu rautaisessa kahlassaan. »Onko poika pahaa tehnyt--?»
Nuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla.
Kotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä
heilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi:
»Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut--yöllä?»
Olavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi.
He olivat saapuneet portaitten eteen.

»Mitä?» hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä
tekemä tuulihyrrä--poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan
hyrähti vielä toisen kerran: »mitä?»
Vanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes
katsahtanut taakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen
jälessään, askel askeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt
omaan kammariinsa saunarakennuksessa.
Vanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja
lysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja jäi
hattu kädessä seisomaan.
Kului pitkä, äänetön hetki.
»Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa», sanoi
vanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen.
Nuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin
herpoutuvan.
»Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla
ijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi
tultuasikin hävetä...?»
Se putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen.
»Äiti!» sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä
äidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat.
Äiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan
sieltä suonia myöten joka haaralle.
»Äiti!» sanoi poika. »Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista kertaa
minun tähteni sellaisia askeleita ottaa--ja...»
Lause katkesi.
Äiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä

ulos.
»Ja--?» kysyi hän lempeästi. »Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?»
Nuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti
miettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi päänsä
ja lausui: »Ja minä tahdon naida hänet!»
»Naida...?» Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä
salpautuvan.
»Olavi», sanoi hän vapisevalla äänellä, »katso minua suoraan silmiin!
Onko ... onko jotain huonoa jo tapahtunut?» Sanoi ja jäi henkeään
pidättäen vastausta odottamaan.
»Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta
minä rakastan häntä!»
Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut
pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas
ja kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa.
»Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa;
se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä
koskaan piikaa naitu ... ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta