Laulu tulipunaisesta kukasta | Page 2

tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui
nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä--»me jotka ennen
oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon
emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita
ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa
lopussa?»
»Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta
naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.
Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita
ihmislasten talosilla-olosta.
»Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun
tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte avasin,
muistatko--ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?»
»Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!»
Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet ikänä
kuulleet.
»Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan
noita kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja...»
Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain
kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä
varustetusta talosta--nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan

mitä siellä tehtiin.
... »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö!
Tuntuu niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»
»Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys:
»Tuommoinen pitkä hongankaataja!»
Puhe katkesi.
Puut kallistautuivat--odottaen, henkeään pidättäen.
Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen
aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.
Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi
sen hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi.
Kuuma värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti
tytön molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.
»Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta
sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki...?»
Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi
nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.--Lämmin kädenpuristus oli
vastaus.
»Enemmän kuin kenestäkään muusta...?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.
Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.
Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja
hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin--lämmintä ja
kuohuvaa. Tai tehdä jotakin--heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa
kätensä hänen polviensa ympäri ... mitä tahansa. Vaan hän ei
uskaltanut.
Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän
irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun.

»Etkö ottaisi tätä--muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?»
»Olavinlinnassa!» nauroi tyttö.
Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja
nauroivat niin, että metsä raikui.
Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua
hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön
kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei
uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma
ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin.
Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän
kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä.
Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään
kasvonsa pojan olkapäätä vasten.
Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren
kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja
hänet valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi
kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen
taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti
ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta.
»Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa...?»
Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä:
»Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.»
»Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti
nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen.
Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät liikutuksesta.
Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan.
»Minun kukkaterttuni...» nyyhkytti tyttö.

Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat
syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä.
Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä,
joka ei ollut tahtonut pahaa tehdä.
»Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi,
Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka
minun mieleni on paha!»
Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse:
»Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.»
»Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi
koskaan ollut--oletko?»
Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.
»Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen
kuusentertun maasta.
Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili.
»Ja sitte minun täytyykin heti lähteä--äiti odottaa lehmiä!»
»Nytkö jo?»
He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan.
»Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja
kiitollisuutta.
»Ja sinä... Hyvästi, Olavi!»
»Hyvästi--Metsänneito!»
Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun
tyttöä vähääkään näkyi.

Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean
puseropilven keskellä.
»Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen,
istuutuen rungolle pää käsien varaan.

2. GASELLI
Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka! Häntä nyt tahdon
tanssittaa, tanssittaa!
Se tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien
kentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet
tahtiin.
Kentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen
hennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen
lettinauha.
»Piiriin, Olavi, piiriin!»
Joku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä.
Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka! Eikä hän muita
muistakkaan, muistakkaan!
»Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»
kertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin