Laulu tulipunaisesta kukasta

tulipunaisesta kukasta, by
Johannes Linnankoski

Project Gutenberg's Laulu tulipunaisesta kukasta, by Johannes
Linnankoski This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost
and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it
away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License
included with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Laulu tulipunaisesta kukasta
Author: Johannes Linnankoski
Release Date: June 29, 2004 [EBook #12780]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU
TULIPUNAISESTA KUKASTA ***

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders

LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA
Kirj.

Johannes Linnankoski
1905.

I
1. METSÄNNEITO
Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä.
Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät
lämpimään syliinsä otti.
Koko rinne riemuitsi.
Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat
kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä
puussa, ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.
Koko metsä korviaan heristi.
Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun
viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta
riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!»
Koko kukkula päätään nyökäytti.
Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita
kuusenrunkoja maassa makasi--sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut
punakukkaiset latvat vielä värähdellen.
Puun rungolla istui nuorukainen.
Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili
kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa
oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea,
voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat,
päivettyneet käsivarret.

Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti
sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja jänteet
nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.
Nuorukainen hymyili.
Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan
suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi pari
kertaa leikiten ilmassa.
Nuorukainen hymyili uudelleen:
»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä
vähääkään!»
Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.
»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin
tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet,
ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään
kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin
metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»
Hän istui hetkisen pää käden varassa.
»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt. Ovat
tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä
raastaa------.»
»Tprui Mansikki, tprui Mustikki, tprui piikain, ilta jo ois!»
Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella
metsätiellä.
Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä
kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta
kuin oman sydämensä kiivaan tykinnän.
Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se

tänne, vai--?»
»Tprui Tähdikki, tprui Tiistikki, tprui tyttöin, tulkaa jo pois!»
Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.
»Hän tulee! Hän tulee tänne!»
Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta
hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä
kukkulan lakeen tähdättynä.
Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli liehutteli
ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi vaalea
pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.
»Metsänneito!»
Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti
kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne
viettävää rinteen syrjää alaspäin.
Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia
askeleita tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti
kätensä kahden puolen suuta ja aikoi huhuta.
Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna.
Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi
kiinteästi tyttöön.
Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa.
»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä
ennen huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»
Tyttö kulki suuntaansa--kirves kohoutui...
»Tprui Mansik...»

Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja
seisattui paikkaansa. »Olavi--?»
»Annikki!»
Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni.
»Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»
»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»
He kättelivät--lämpimästi, toverillisesti.
»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole
niinkuin linna--Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet
Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua
vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat simapillillä
tullessasi...»
Tyttö katsoi hämmästyneenä:
»Mitäs sinä nyt...? Mistäs sinä tuommoista...?»
Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.
»Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun
pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.»
He astuivat hakkauksen keskelle.
»Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut...?» Lämmin katse sattui
nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin:
»Oletpa sinä vahva!»
Nuorukainen kiirehti askeleitaan:
»Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki--eikös
se ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»
»Ja isäntä...?» nauroi tyttö.

»Sivupenkille tietysti!»
He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden
ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.
»Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin--vehreillä havuilla ja punaisilla
kuusenkukilla?»
»On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me
olemme viimeksi puhelleet--ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.»
»Niin, emme me