Latvasaaren kuninkaan hovilinna | Page 8

-- Siinä paikassa ei ole koskaan
lunta maassa, ja paikka on kuiva ja suojainen. Yöpykää siihen.
Tarvitsette hyvin suojatun nuotiopaikan, sillä ensi yöksi tulee sade.
Viime yönä oli laaja kehä kuun ympärillä, ja aamulla ei kukko laulanut
ainoatakaan kertaa.
Istuttiin airoille, minä kokkatuhdolle, Ville keskiteljolle ja setä perään
ohjaamaan.
Olimme juuri saaneet veneen hyvään vauhtiin, kun ukko notkeana kuin
nuorukainen hyppäsi talon veneeseen ja ripein aironvedoin rupesi
soutamaan perässämme. Setä luuli, että vanhuksella oli jotain
tähdellistä meille sanottavaa, jonka vuoksi hän käski Villen hetkiseksi
heittää soudun. Ville ei ollut kuulevinansa, vaan lisäsi vauhtia. Pian hän
kuitenkin huomasi, että ukko sittenkin tyhjällä veneellä soutaen meidät
saavuttaa, ja heitti soutamisen. Kuulin Villen itsekseen mutisevan:
-- Menköön ukontollo Perhoon isäpuoleksi.
Kun ukko jo souti vieressämme, sanoi hän sedän puoleen kääntyen:
-- Tässä tulee kilometrin päästä kaksi koskista paikkaa, joita ette voi
nousta muuten kuin sauvomalla. Saatan teidät niistä ohitse ja näytän
parhaimman sauvomapaikan. Muuten ehkä ette pääse niistä ollenkaan
nousemaan. Niistä lähtien pääsee kyllä soutamalla järvelle asti, vaikka
virta on muutamin paikoin hyvin vuolas. Saa nähdä, onko jää jo
järvestä lähtenyt.
Ville, joka yhä vielä epäili ukkoa, kysyi häneltä odottamatta:

-- No mitenkä te, vaari, aiotte meille tien näyttää sauvomispaikoissa,
teillä kun ei ole sauvointakaan? -- Meillä oli kolme tukevaa neljänsylen
sauvointa veneessämme.
Ukko hymähti.
-- Lykkää sinä vain, poikaseni, voimiesi takaa. Kyllä minä tyhjin
venein puoleni pidän ilman sauvointakin. Luota sinä vanhan miehen
sanaan. Minulla oli jo pitkä parta, kun sinä vielä paitaressuna käydä
lyllersit.
Ukko souti nyt edellä, ja me seurasimme hänen veneensä vanassa. Hän
näkyi tarkoin tuntevan kaikki akanvirtapaikat, mikä suuresti helpotti
soutua.
Ensimmäinen koskipaikka meni hyvin, vaikka meistä Ville oli ainoa,
joka oli tottunut sauvointa käyttämään. Liejupohjaisissa metsäjärvissä
olen kyllä tottunut porkkaamalla lauttaa työntämään, mutta vastavirran
voittaminen sauvoimella vaatii ihan toista taitoa. Kun tulimme toiselle
koskipaikalle, joka oli pitempi ja kivisempi, tahtoi Ville, että
nousisimme soutamalla, joka hänen mielestään kävisi hyvin päinsä.
Ukko varoitti sanoen, että alussa kyllä pääsemme, mutta vähää ennen
koskenniskaa tulemme paikalle, josta emme kevätveden aikana
mitenkään saa soutamalla lastissa olevaa venettä nousemaan. Setä ja
minä emme asiaan mitään puhuneet, ja Ville jatkoi soutamalla. Ukko
yritti vielä kerran taivuttaa häntä aikeestaan sanoen, että kun tuo paha
paikka tulee, on melkein mahdotonta vaihtaa airoja sauvoimiin; mutta
kun hän huomasi, ettei hänen sanoistaan ollut mitään apua, lähti hän
uudestaan soutamaan edellä.
Noin puolet koskea oli soudettu, kun uoma tuli kapeammaksi ja virran
valta kasvoi. Nyt setä kehoitti vaihtamaan airot sauvoimiin, mikä erään
ison kiven alapuolella olisi vielä hyvin käynyt päinsä. Mutta Ville, joka
ei tahtonut myöntää erehtyneensä, sanoi käyvän soutamallakin hyvin, ja
kun Ville oli tottunut venemies, arveli kai setä hänen ymmärtävän asian
paremmin, koska ei suoranaisella käskyllä pakottanut häntä vaihtamaan.
Vetämällä voimiemme takaa pääsimme myöskin ukon viittaamaan
pahimpaan kohtaan, joka näytti olevan noin kahdeksan tai kymmenen

sylen pituinen. Ukko souti edellä vetämällä hyvin tiheään ja pääsi
onnellisesti valtavuon läpi paikkaan, jossa virta oli vähemmän vuolas.
Tähän hän pysähtyi ja katseli meidän voimanponnistuksiamme.
Ponnistaen voimiamme äärimmilleen onnistuimme nousemaan ehkä
puolet tuosta pahasta paikasta, mutta silloin rupesi vene
vastustamattomasti laskemaan taaksepäin koskea alas. Villen toinen
airo katkesi, ja ennenkuin huomasimme, miten asia tapahtui, oli vene
kääntynyt, toinen laita koskea, toinen kiveä vasten. Iso hyökyaalto löi
samassa laidan yli, ja vene oli kaatua, koski kun painoi suurella
voimalla.
Samassa kun Villen airo katkesi, oli ukko potkaissut ankkurikivensä
veteen ja pitäen ankkuriköyden käsissään laskenut veneensä koskea
alas. Sekunti sen jälkeen, kun veneemme törmäsi kiven kylkeen, seisoi
ukko samalla kivellä, hänen veneensä kelluessa koskessa monta syltä
alempana. Että hyppäys veneestä liukkaalle, melkein vedenalaiselle
kivelle nuorellekin miehelle oli hengenvaarallinen, ymmärsimme hyvin.
Hyppäys oli tehtävä ankkuriköysi kädessä, ja ellei oikeassa
silmänräpäyksessä heittänyt köydestä irti, joutui auttamatta kosken
valtaan. Ukon onnistui heti saada veneemme parempaan asentoon, niin
ettei siihen tullut enää vettä. Hän piti veneen tässä asennossa pitämällä
molemmin käsin veneenlaidasta kiinni, seisoen vedessä kainaloihin asti
ja nojautuen selin kiveen. Ellei hän olisi jaksanut pysyttää venettä tässä
asennossa, olisi hän itse joutunut kosken puristettavaksi veneen ja
kiven väliin.
Heti tartuttuansa veneen laitaan otti ukko komennon. Äreällä äänellä
tiuskaisi hän komentosanansa Villelle, joka ääneti totteli. Kahdella
sauvoimella saatiin vene pönkitetyksi, ja ukko pääsi jääkylmästä
kylvystään. Ukko sitoi kaksi airoa yhteen varasauvoimeksi, ja
kymmenen minuuttia myöhemmin olimme onnellisesti suvannossa
koskenniskan yläpuolella.
Tähän asti ukko ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi
koskenut veneen ohjausta. Mutta niin pian kuin vaara oli ohitse,
tiuskaisi hän Villelle:
-- Miks'et sinä, hirtehisen pakana, totellut minua, joka tunnen nämä

kosket paremmin kuin sinä? Olisit ylpeydessäsi komisariuksenkin ja
nuoren herran hukuttanut, ellen minä olisi pannut parhainta
sarkatakkiani vanutettavaksi.
Ukko katseli murhemielin takkiansa, joka oli kai jo kuivanakin ollut
ahdas ja nyt veti hänen olkapäitään arveluttavasti selkäpuolelle päin.
Siitä ukko ei ollut tietävinään, että oli henkensä pannut alttiiksi ja
vanhat luunsa jääveteen likoamaan. -- En ole koskaan ennen enkä
jälkeen nähnyt Villeä niin häpeissään ja nolostuneena kuin tässä
tilaisuudessa.
Seurasimme heti rannalle, ja minuutin perästä kaikui