Latvasaaren kuninkaan hovilinna | Page 7

lähtenyt tavaroineen ja miehineen sinne päin, missä nyt käy raja
Suomen ja Venäjän välillä. Täältä hän on löytänyt mieluisan paikan
eräällä saarella, johon on vienyt omaisuutensa; miehensä hän on
lähettänyt takaisin. Miehet ovat seuraavana keväänä purjehtineet
Viipurista pois ja ryhtyneet merirosvoiksi vierailla vesillä. Mutta monet
vuodet he ovat joka kesä palanneet ja vieneet herralleen ryöstetyt
aarteensa ja taas poistuneet uusia kokoilemaan. Monen vuoden jälkeen
heidän laivansa on joutunut haaksirikkoon, ja sen ajan perästä
Latvajoen kuningas ei ole ollut missään tekemisissä toisten ihmisten
kanssa. Linnaansa lie kuollut poikinensa, mutta missä linna on, sitä ei
kukaan nykyajan ihminen tiedä.»
Ukon kertomukseen en kiinnittänyt paljon huomiota. Tärkeämmät
tehtävät täyttivät nyt ajatukseni. Kohteliaisuudesta utelin kuitenkin
ukolta, eikö hän mitään enempää tuosta hovilinnasta tietänyt. Ukko
selitti silloin uskovansa, että linna oli jollakin saarella Sitkajärven
pohjoisessa osassa. Tuon salaperäisen herran todellisesta olemassa
olosta hän näytti olevan täysin vakuuttunut. Ja kun hän luuli minusta
saaneensa asiaa harrastavan kuulijan, hän kertoi vielä salaperäisesti
kuiskaten minulle seuraavaa:
»Olen itse kerran elämässäni ollut Latvajoen kuninkaan läheisyydessä.
En tosin saanut häntä nähdä, mutta niin lähellä olin, että sekä näin että
kuulin hänen jumalatonta menoaan. Kymmenvuotiaana otti isäni minut

mukaansa kalastusretkelle Sitkajärvelle. Eteläosassa järveä ei ole kaloja,
mutta pohjoinen ranta on kalaisa. Sinne aikoi isä soutaa. Hän ei näet
uskonut kansan kertomuksiin, ettei ole luvallista mennä järven
pohjoiseen osaan. Järvenpinta oli rasvatyyni. Kun olimme vielä noin
puolen penikulman päässä pohjoisesta rannasta, näin rannalla
edessämme pienen pilven, ja samassa lensi veneen viereen veteen jokin
esine semmoisella voimalla, että vesi purskui yli koko veneen, joka
rupesi ankarasti liikkumaan. Kastuin läpimäräksi, ja veneeseen oli
tullut ainakin pari korvollista vettä. Isäni, joka souti ja siis istui selin
pohjoisrantaan, käänsi veneen niin nopeasti, että minä, joka olin veneen
perässä noussut seisomaan, keikahdin kumoon ja syöksyin suin päin
järveen. Isäni sai minua tukasta kiinni, ja samassa, kun hän nosti minut
veneen laidan yli, kuului niin hirvittävä jyske, ettei paljon puuttunut,
ettei hän pudottanut minua toista kertaa järveen.
Isäni ei tiennyt mitä ajatella, kun samassa pilvi uudistui, suhahtava ääni
kuului ja vesi takanamme nousi korkealle ilmaan. Kun pamaus taasen
uudistui, nousi isäni seisomaan, pui nyrkkiään sinne päin, missä pilvi
näkyi ja kirkaisi kamalasti suuttuneella äänellä:
'Nuo laukaukset tulen sinulle vielä maksamaan!'
Mutta kun tuli vielä kolmas laukaus, joka särki veneen keulan, souti isä
voimiensa takaa rannalle päin, kunnes pääsi suojaan erään niemen
taakse. Kun isä oli tyhjentänyt veneen ja saanut keulan kutakuinkin
korjatuksi, kertoi hän minulle, että se, jota sanottiin Latvasaaren
kuninkaaksi, oli meitä kanuunalla ampunut ja että hän nyt jo toisen
kerran oli ajanut hänet pois tämän omalta alueelta ja estänyt häntä
kalastamasta taloon kuuluvassa järvessä. Ja sen lisäksi, sanoi isä, on tuo
pakana ruvennut minulta lupaa kysymättä asumaan minun maallani ja
kalastaa mitään vuokraa maksamatta minun kalavesilläni. Isä lisäsi
aikovansa itse pian käydä laittomalta anastajalta vuokraa kantamassa.
Yöllä soudimme kotiin takaisin.
Isäni kävi jo seuraavana päivänä kirkonkylässä sekä nimismiehen että
itse tuomarin puheilla. Pari päivää hän sitten istui kotona talonpapereita
ja talonkarttoja tutkimassa, mutta mitään työtä ei tehnyt. Sitten hän

laittoi viikon eväät konttiinsa, latasi molemmat pyssynsä, hyväili minua,
mitä hän ei ollut ikinä ennen tehnyt ja sanoi nyt lähtevänsä
veronkantomatkalle. Sen lisäksi, sanoi isä, on minulla itselläni myöskin
vähäisen maksettavaa tuolle vieraalle herralle. Tällä kertaa isä ei
lähtenyt veneellä, vaan jalkaisin. Jos äitini olisi elänyt, olisi isä
arvatenkin jättänyt veronkantomatkan tekemättä. Minä en uskaltanut
mitään sanoa. Itkin vain. Herran haltuun, poikaseni, sanoi isä ja lähti
matkalle pyssy olalla, toinen kainalossa.
Takaisin ei palannut.
Olin kymmenvuotias, kun tulin talon isännäksi. Talo jäi autioksi, ja
minä lähdin kirkonkylään paimenpojaksi. Kuusitoistavuotiaana palasin
takaisin, ja kaikki oli tuvassa samassa kunnossa kuin lähtiessäni. Mutta
peltotilkkuset oli uudestaan kuokittava. Ja kuten herra itse näkee,
tullaan talossa nyt, Jumalan kiitos, taasen hyvin toimeen. Monta kertaa
on minulla ollut vahva halu lähteä isäni jälkiä etsimään, mutta en ole
koskaan voinut mieltäni siihen rohkaista, ja mitäpä jälkiä olisi
vuosikymmenien kuluttua enää löytynytkään. Pari ruostunutta
pyssynpiippua ehkä, mutta kukapa ne suuresta erämaasta löysi. En ole
myöskään ikinä kuullut, että kukaan olisi noitten tapahtumien jälkeen
Sitkajärvellä kulkenut. Siikajoella olen aina vapaasti kulkenut, mutta
järvensuusta olen joka kerta takaisin kääntynyt.»
Vasten tahtoani oli loppupuoli vanhuksen kertomuksesta minuun tehnyt
syvän vaikutuksen. Otaksuin, että poika oli kalastusretkellä veneeseen
nukkunut ja ampumiset uneksinut. Mutta isän kostoretki antoi
tapahtumille jonkinlaisen todellisuuden varjon ja pani mielikuvitukseni
oudosti liikkumaan. Olin kuitenkin muutaman päivän perästä
unhottanut koko jutun.
Ukon jutellessa olimme saapuneet venevalkamaan talonväen
seuraamina. Setä oli isännän kanssa sopinut hevosien viemisestä
takaisin; vankkurit ja sedän kiesit jäivät taloon. Veneeseen
astuessamme sanoi isäntä sydämestään toivovansa meille menestystä
matkalle ja lisäsi, että meidän menestyksemme tulee vähentämään talon
verot puoleksi siitä, mitä nyt.

Ville astui viimeisenä veneeseen.
Kun hänellä oli jo toinen jalka veneessä, sanoi ukko hänen puoleensa
kääntyen:
-- Viiden kilometrin päästä tulette paikkaan, jossa Suomen puolella
kasvaa tavattoman sankkaa kuusimetsää. -- Joen läntistä rantaa
sanottiin Suomen puoleksi, itäistä Venäjän puoleksi, vaikka raja kulki
toista penikulmaa joesta itään päin.