Lastuja IV-VII | Page 8

hetteeseen ja niiden avulla ylös auttaa. Ja jos on tie eksynyt
itsestään, niinkuin saattaa sillekin tapahtua, kun se on saanut liian
kauan yksin elellä ja unhotuksiin joutua, takoo hän pilkat puihin ja
auttaa sen taas uudestaan syntymään.
Aina luulisitkin metsäpolun yksin olevan, erakkona elelevän. Sillä
harvoin on metsätiellä vastaan tulija, ja aina on siinä hiljaista. Jos joku
kulkeekin, et sitä kauan näe, et kauan kuule, pian hän tienkäänteeseen
katoaa. Ja kuitenkin kuulee metsäpolku asioita paljon ja näkee

monenlaista. Kaikkien salaisuudet se saa tietää ja kaikkien
luottamuksen ottaa vastaan. Sen hakevat sulho ja morsian kaulakkain
kulkeakseen, sille karjatyttö helähyttää ilonsa ja sille huolensa haastaa.
Se näkee karjan, näkee paimenet ja metsämiehet, linnut sitä pitkin
piipertävät, jänö pitkät matkat pukkii sen selässä ja kernaasti valitsee
sen vieressä makuunsa, sillä tie on sen paras liittolainen ja viepi ohitse
vainoojat: ketut ja koirat. Mutta suurimman huvin tuottaa sille orava,
joka laskeutuu alas varvulta ja juosta vikittää männynkerkkä suussa,
ponnahtelee ylös puihin ja istahtaa kannon päähän käpyä nakertamaan.
Kuinka vaatimattomasti se taloon tulee, metsäpolkuni, kuinka
hienotuntoisesti pistäikse sisään piennarta myöten jostakin aidan
nurkkauksesta! Suuriin taloihin, herrojen komeihin kartanoihin se
tuskin ollenkaan uskaltaa, katoo yht'äkkiä ja ilmautuu vasta toiselta
puolen talon metsästä, jonne on joutunut, miten lienee, joko kierrellen
taikka maan alitse kulkien. Ennen se väistyy kuin itsenäisyytensä
menettää ja muuttuu sannoitetuksi kujatieksi. Mutta mökkitaloon se
käy kuin kotiinsa, astelee tuttavallisesti ja pelkäämättä aina pirtin oven
eteen ja tekeytyy emännälle hänen aittatiekseenkin nurmisen pihamaan
poikki. Siinä se viihtyy ja siinä se viipyy ja lähtee siitä yhtä ehyenä
kuin siihen tulikin.
Tulleeko kerran meillekin aika, jolloin kaikki metsätiet ovat maanteiksi
muuttuneet? Koittaneeko päivä, jolloin sydänmaan koukertelevat,
varjoiset polut ovat suoria, pölyisiä kärrykujia?
Silloin eivät ihmiset enää notkein jaloin ja pystyin päin kulje, vaan
vaeltavat selkä koukussa ja aivot uuvuksissa yksitoikkoisista
etäisyyksistä, leveää suoraa linjaa, jossa virsta tuntuu pitkältä kuin
penikulma. Lyhyt on pitkäkin taival metsäpolun kera kulkea, sillä joka
käänteessä herää uusi toivo perille tulosta. Pitkä on maantiematka,
jossa päämaali näkyy, mutta näyttää aina olevan kauempana kuin
onkaan.
Ennen oli elämäni maantie, jota rattailla retuuttelin kievarista kievariin
ja kaupungista toiseen. Käännyin pois niiltä teiltä sen palaneen hongan
kohdalla ja kuljen nyt metsäpolkua pitkin kohti kaikkisuuden korpea
enkä tiedä enkä tahdo tietää, minne se päättyy-- niinkuin ei kukaan
tiedä, missä on metsäpolun loppu. Mutta sen jo tiedän, että se suurille,
rauhaisille saloille saattaa, jos vain sitä osannen oikein kulkea enkä
muille poluille poikenne.

Jos poikennenkin--sinne, hyvät haltiani, minut ohjatkaa!
Suurten valtateiden varteen hautasivat ennen muinoin vanhat
roomalaiset vainajansa, ettei olisi heillä ikävä yksin olla. Minä soisin
saavani levätä kahden metsäpolun risteyksessä, missä jänönen ohi
kuukkii ja orava käpy suussa hyppelee ja lintuparvi juosta piipertelee ja
onnelliset ihmiset käsi kädessä astelevat eivätkä aavista, että siinä on se,
joka heidän onnestaan iloitsee.

PAHAN OMANTUNNON PUU.
Se oli suuri, tuuhea kuusi, oksat maata viistättäen. Se seisoi vähän
matkaa ikkunastani, koivujen keskellä huvimetsässä, aivan ajotien
vieressä. Kun aamusilla nousin ja katselin ulos, en voinut olla sitä
näkemättä; aina pisti se siitä ensiksi silmääni. Kun illalla viimeksi
pistäysin pihalle, kuumotti se pimeästä ja kammotti kuutamolla.
Noustessaan sattui kuu aina sen taakse ja teki sen isoksi ja
aavemaiseksi, ja tahtienkin silmissä oli, niiden sen havujen läpi
tuikkaessa, ilkkuva ilme.
Lapsena se minua pelotti, ja minä kiersin sen aina kauatse, luullen sen
alla peikkojen piilevän. Kun vanhempana menin luvattomille retkille,
varoitti se minua huminallaan, ja kun niiltä palasin, niin sen moite
kohisi korvissani. Minusta tuntui, niinkuin olisi sen sisässä aina ollut
joku minua vakoilemassa.
Se ei koskaan lakannut humisemasta. Myrskysäällä kaikui sen ääni yli
kaiken muun metsän, ja kun puutarhalehto sen ympärillä iltatuulessa
hellästi kuiskaili, oli kuusen puhelu kuin kaukaista, tyytymätöntä
huminaa. Tyynelläkin, kun eivät muut puut vielä tuulesta mitään
tienneet, luulin minä kuulevani sohinaa sen sisästä. Ja vaikka olisi lehto
kuinka lempeästi helottanut illan ruskossa ja solkikoivut lämpiminä
kesäpäivinä kuinka onnellisina seisoneet, aina se oli synkkä ja musta ja
murhemielinen. Kesällä peittyi se kyllä puoleksi lehvien taa, mutta kun
lehdet karisivat ja talvi tuli, esiintyi se entistään uhkaavampana.
Ja kuta enemmän minä elin, sitä enemmän näytti se minua uhkaavan.
Joka talvi kävi se yhä kolkommaksi, hautoi kostoa, oli kuin olisi
kaihomieltä kantanut. Se näki kaikki, tiesi kaikki ja kaikesta moitti. Ja
minä aloin pelätä, että kerran se vielä päälleni kaatuu ja minut alleen
hautaa.
Elin siinä salaisessa toivossa, että siihen kerran ukkonen iskee. Mutta

ukkonen murskasikin uuden viiritankoni ja vei palan huoneeni seinästä,
ja kuusi puisteli vain kuin ilkkuen turkkiaan. Toivoin, että syysmyrskyt
sen kerran kaatavat ja sillä siitä pääsen. Mutta kun myrsky lakaisi
koivuja maahan sen ympäriltä, niin silloin se vasta alkoikin oikein
elämöidä ja taivasta havuisella hännällään hutkia. Se karjui kuin
vimmastunut jalopeura, ja minä pakenin perimmäisiin huoneisiin.
Käskin kaataa sen maahan, ja palkkasin miehiä sitä hakkaamaan, mutta
ne keksivät salaisia merkkejä sen kaarnassa ja sanoivat sitä karsikoksi
ja vainajain puuksi, ja että kosto ja onnettomuus sitä kohtaa, joka siihen
koskee.
Silloin minä itse