Lastuja IV-VII | Page 9

kävin sen kimppuun ja koloin sen salaa keväällä
mehujen aikana. Mutta syksyllä seisoi se kahta kamalampana, komotti
kuin aave, ja sen kuivuneet oksat ritisivät ja rutisivat, minulle rauhaa
antamatta. Vimmoissani iskin minä kirveeni sen kylkeen ja hakkasin,
kunnes uuvuin ja tuli yö, enkä ollut saanut sitä puoleksikaan poikki.
Mutta yöllä nousikin myrsky ja kaatoi sen maahan jyminällä, että luulin
tanteren halkeavan ja huoneeni siihen suistuvan.
Riensin aamulla ulos viholliseni kukistumisesta riemuitsemaan. Siinä
se vihdoinkin makasi suullaan maassa, ja minä katkoin sen kuivia oksia,
ajatellen sitä komeata kokkoa, minkä niistä tekisin. Ilkuin sen
viimeinkin voittaneeni.
Mutta kun minä katsahdin ympärilleni, näin minä, että suuri kuusi oli
kaatunut kymmenien pienempien keskeen, joita en ollut ennen
huomannut. Niitä oli siinä kokonainen pikku metsä, suuren kuusen
kylvämiä ja sen suojassa kasvaneita. Itsepäisinä, äreinä ja ohdakkeisina
seisoivat ne siinä, niinkuin olisivat uhanneet.
Yhdestä kiusasta pääsin, sain kymmenen sijaan, jotka törröttävät
edessäni aamuin ja illoin, jotka soittavat samaa säveltä korviini kuin
isänsä ennen. Se on kuin kokonainen kuoro paholaisia, jotka pitävät
pahat tekoni kuuluvillani ja laulavat minulle kaikista teoistani ja
toimistani, ettei vain yksikään minulta unhottuisi.
En pääse niistä koskaan elämässäni, en saa niitä koskaan hävitetyksi,
minun täytyy antaa niiden siinä hyötyä ja rehoittaa. Ja minä olen varma
siitä, että kun minut tästä kerran multaan viedään, niin pystytetään
niistä hautauspäivänäni kunniavartio kirstuni ympärille. Ja kun hyvät
ystävät tietysti tahtovat antaa minulle jonkun muiston kotipaikastani,
jonkin muiston tuonelan tielle, niin istuttavat ne niitä haudallenikin

humisemaan--pahan omantuntoni puita.

TUOMIOKELLO.
On hiljainen, talvinen, kuutamoinen yö. Tippuu lunta alahisilta
taivahilta, ja lumihiuteiden läpi paistaa sappinen kuu.
Maantienvarren Jussi Huttunen on pistäytynyt pihalle pirtistään ja
käynyt yhdellä tiellään hevoselleen heiniä heittämässä. Hevonen on
alkanut niitä purra rouskutella. Mutta yht'äkkiä on se lakannut
puremasta ja kuulostanut. Sitten on se taas alkanut rouskuttaa, mutta
taas pysähtynyt ja kuulostanut uudelleen, ja silmä on pimeässä vihreälle
välähtänyt. Jussi on ajatellut, että mitähän se siinä, ja on pannut tallin
oven kiinni ja lähtenyt menemään pirttiin.
Mutta silloin kuulee hän sen itsekin. Se on joku kellossa ajava,
maantiellä kaukana, toisella puolen järven. Kenellähän lienee niin
isoääninen kello? Tuntuu ajavan alas mäkeä aika vauhtia, koska niin
remputtaa. Saapas nähdä, kääntyykö tienhaarassa isoa maantietä, vai
lähteekö tännepäin kirkkotietä?
Tännepäin se kääntyy... Ei ole tämän pitäjän herroilla kellään sen
äänistä kelloa. Maantienvarren Jussi tuntee kaikki oman pitäjän
aisakellot... Sehän mölisee koommin niinkuin jokin ruokakello...
Lienee joku pitkän matkan täkäläinen.
Ja oli siinä vähän muutakin outoa tuossa tulijassa ja sen kulussa. Jussi
tunsi kaikki tiet ja tienkäänteet ja mäet, ja tiesi, että sillä paikalla, mistä
sen ääni nyt kuuluu, on vastamäki, pitkä, jyrkkä törmä, jota ei
tavallinen ihminen juosten aja. Mikä hurja lieneekin, joka ajaa laukalla
vastamaatkin?
Eikä se kuitenkaan tunnu siltä kuin laukalla ajaisi. Pikemmin se silloin
lähenisi. Se soipi myöskin liian säännöllisesti vuoroin kumpaankin
laitaan eikä niinkuin tavallisesti aisakellossa, jossa kieli aina sattuu vain
yhteen laitaan.
Ei se ikinä ole oikea aisakello... Nyt se yht'äkkiä lakkaa soimasta,
lakkaa kolmeen läppäykseen kuin kirkonkello jumalanpalveluksen
loputtua. Ei kuulu mitään koko maailmassa, lumi putoilee vain, ja
ruuna alkaa taas rouskuttaa tallissa.
Olipahan mikä oli ... ei tainnut olla mikään ... saattoivat uniset korvat
vain valehdella. Jussille tulee vilu paitahihasillaan, ja hän menee tupaan
ja heitäikse vuoteelleen.

Mutta tuskin on hän silmänsä ummistanut, kun koira kavahtaa pöydän
alta ja töyttää ulos ja alkaa ulvoa. Samassa kuuluu avonaisesta ovesta
kellon ääni entistä selvemmin. Jussi sukaisee turkin ylleen ja kengät
jalkaansa ja menee ulos. Rakki vuoroin haukkuu ja vuoroin ulvoo ja
juoksee tallin taa, palaa sieltä häntä koipien välissä ja vikisee, sitten
taas rähisee maantielle päin.
--Vaiti--Sht!
Nyt se soipi aivan kuin kirkonkello:
--Pim! Pim! Pom, pom!--Pim, pim! Pom, pom!--Pim pom!--Pim pim
peli pim!
Soipi milloin harvasteeseen, milloin nopeasti laidasta laitaan, milloin
läpäten kuin tanssin tahdissa, kuin polkan tahdissa.
Mutta eihän kuka voi ajaa kirkonkello aisassa! Kenen aisa se
semmoisen kellon kestäisi! Ei se ole oikea ajaja ... muu ajaja mikä lie ...
ja mikä lie tuo säppikin kuun ympärillä...
Se tulee yhä likemmä, kuuluu välistä heikommin metsän takaa, mutta
aukealta paikalta taas kahta kovemmin. Mäen takana se kuuluu kuin
maan alta, mäen päälle päästyään taas kuin puitten latvojen yli.
Se on kirkon kello, oikea kirkonkello, mutta soittaja, joka sillä tanssin
tahtia helistää kuin mitä helvetin rallatusta, ei ole oikea soittaja...
Jussia alkaa värisyttää, vaikka on turkki yllä ... hänelle tulee hätä, sitä
suurempi, kuta likemmä se tulee... Jos se on tuomiokello ... jos se
soittaa hänen viimeistä päiväänsä ... tulee häntä hakemaan?
Eikä Jussi saa salatuksi itseltään, minne se tulee häntä hakemaan.
Maantie kulkee aivan hänen peltonsa alitse, ja siitä mennessään se
hänet ottaa... Nyt se on törmän päällä, ja törmän alla on tienhaara
pellon yli pihaan...
Kaikki hänen pahat tekonsa sukeltavat hänen mieleensä. Hän on tehnyt
vääryyttä matkamiehille, punninnut heiniä väärällä puntarilla, pettänyt
hevoskaupoissa, vetänyt nenästä velkamiehiään, ei ole tarvitsevia
milloinkaan auttanut, lyönyt kostosta kirveellä naapurin lehmää selkään,
syöttänyt elukoillaan salaa toisten niittyjä, puhunut