Lastuja IV-VII | Page 7

onnella!
Kateus kalvaa, pettymys jäytää metsänneitojen mieltä heidän istuessaan
illan hämärtäessä vaaran rinteellä vastapäätä Suuren Jousimiehen tupaa,
josta tuli tuikkaa hänen naisensa nuotiolta toiselta puolen järven.
Punaisena ruskottaa taivas, tuulta ja sadetta ennustaa ilma. Ja kun
metsänneidot pimeän tullen puitten latvojen päällitse hajanaisina
parvina kotiinsa kiitävät, pauhaa jo myrskynä syksyinen metsä, susina
ulvovat tuulispäät ja luokkina huojuvat hongat. Irti repii myrsky
järvestä jään, irvistelevin ikenin ärjyvät aallot Jousimiehen rannassa, ja
hänen tupansa tutisee hajotakseen. Peikkoina kiljuu Tapion tytärten
paha mieli sen ympärillä, ja vitsoina ruoskii heidän vihansa viima lunta
ja räntää sen seiniin. Eikä uskalla hän kolmeen päivään eikä kolmeen
yöhön ovestaan ulos astua.
Mutta kun ovat aikansa raivonneet, niin uupuvat omaan vihaansa ja
lauhtuvat lempeiksi. Ja kun Suuri Jousimies tyynen aamun valjettua
taas lähtee liikkeelle, on Tapiolassa juhla jälleen, ja ovat metsänneidot
unohtaneet vihansa metsämiehen naista kohtaan siitä ilosta, että saavat
taas häntä palvella ja hänen eteensä riistaa ajaa.
Ja vaikkei metsämies heidän apuaan oivallakaan ja vaikka hän yhä vain
omalla onnellaan ylpeilee, niin eivät sitä pahakseen pane siinä toivossa,
että kerran saisivat hänet Tapiolaan talveksi jäämään ja että saisivat
kerran hänet nähdä ja hänelle näyttäytyä.

Kerran he sen saanevatkin, mutta silloin on hänen viimeinen
metsäpäivänsä tullut ja silloin häntä turhaan naisensa vartoo. Mutta
silloin on suru Metsolassakin, ja kyyneliä vuodattaen kantavat neidot
havuja hänen vuoteelleen, jossa hän kaatamansa kontion vieressä
viimeistä untaan nukkuu.

METSÄPOLKU.
Se eroaa salaisesti suuresta tiestä ja lähtee palaneen puun juuritse
menemään sydänmaata kohti. Hevosella ajajat eivät siitä välitä, eivät
sitä huomaakaan, ja monet niistäkin, jotka jalkaisin kulkevat, valitsevat
kernaimmin valtatien. Mutta minulle on metsäpolku maani kauneimmat
näköalat näyttänyt ja vienyt minut luonnon lumotuimpiin
pyhättöihin--ja sentähden minä sitä kuljen.
Se ei ole näyttänyt minulle kaupunkeja eikä komeita kirkonkyliä, ei ole
vienyt minua herrain kartanoihin eikä laajojen viljelyksien luo, vaan se
on kuljettanut minua ohi armaiden ahojen, poikki salamyhkäisten
soiden, läpi ikuisten erämaitten, yli vaarojen, pitkin puroja ja
metsäjärvien rantoja ja pysähtynyt kanssani metsämökin veräjälle,
uudistorpan tuvan perään ja vielä siitäkin sivu vienyt. Se on ollut
minulle opas oiva ja ystävä uskollinen, ja vaikka olen sen usein
unhottanut, muistan sen kuitenkin joka kerta, kun tahdon loihtia eteeni
kokonaiskuvan maastani, siitä maasta, joka on minun maani.
Sillä ei ole polkuni tavallinen tie, itsestään tietämätön, vaan se on elävä
olento, joka tietää, minne vie ja mitä näyttää. Minusta näyttää siltä,
kuin se tietäisi, mistä tulee ja minne menee, ja siitä näkee, miksi se on
sellainen eikä toisenlainen. Sitä ei ole tekemällä tehty, vaan se on
syntynyt, itsestään syntynyt, itse itsensä kulkenut. Se ei kulje niinkuin
umpisilmäinen maantie, minne ihmiset sen vievät, eikä niinkuin
rautatie, joka lyö päänsä kallioon tai puhkaiseikse sen läpi. Ken omilla
jaloillaan kulkee, niinkuin metsätie, se kulkee katsellen, varoitellen ja
voimiaan säästäen. Sentähden se aina on suora, vaikka näyttää
mutkittelevan, sentähden se ei uuvuta ystäväänsä, joka sitä seuraa, vaan
hoitelee häntä ja helpottaa hänen vaivojaan. Se ei aja suohon lyhintä
tietä hakiessaan laveimman paikan yli, vaan vainuaa jo kaukaa
kaitaisimman ylimenon ja sinne johtaa. Se koettaa aina saada kovaa
maata jalkasi alle, hakee harjuja ja välttelee veteliä ja likaisia paikkoja.
Se on se, metsäpolku, joka on keksinyt sananlaskun: »parempi virsta

väärään kuin vaaksa vaaraan». Ja kuinka taitavasti se vuorelle nousee!
Ei koskaan kapua rinnettä suoraan ylös, mutta aina kuitenkin löytää
lyhimmän ja helpoimman matkan, ottaa kuin varkain vastamäestä
voiton. Saatat luulla sen mutkittelua seuratessasi, että se on unohtanut
aikeensa, suuntansa muuttanut ja kääntynyt takaisin alas; saatat siitä
suuttua ja lähdet omin päisi nousemaan: töksähdät kohosuoraan
kallioon tai joudut läpipääsemättömään rytöön ja löydät polkusi, joka
on kyllä kaaren kiertänyt, mutta joutunut jo ennen sinua sinne, minne
pyrit. Seuraa häntä, älä epäile, ja saat olla varma, että se vaaran laelle
vietyään sinulle kauneimman näköalan näyttää. Se siinä samalla vähän
laajenee, haaraantuu, niinkuin olisi itsekin seisotellut ja maailmata
katsellut--ja katseltuaan lähtee se tyytyväisesti ja tyynesti
luikertelemaan alas kuin metsäpuro puitten lomitse. Se ei rakasta
yksitoikkoisia maita ja välttää ikäviä seutuja minkä voi. Jos vain
suinkin sopii, pistäikse se katsomaan lehtoja, niittyjä, latoja ja lampia.
Jos on kaski tai pelto metsässä, niitä se tervehtää. Jos on lähde, sen
kautta se kulkee. Eikä se aukeallakaan linjaksi muutu, vaan polveilee ja
kaaria tekee. Metsä on täynnä mittarien linjoja, mutta niille ei koskaan
polkua synny. Vaan osaa se silti olla tarmokas ja pitää puoliaan, jos
tarvitaan. Jos sen on jostakin mentävä, ei mikään voi estää sitä tahtoaan
täyttämästä. Parhaan niitynkin poikki on sen päästävä, yli kylvetyn
pellonkin, ei väisty väkivallalla millään, silloin kun se kerran on
oikeutensa oivaltanut.
Eikä sitä tahdokaan häiritä se, jota se palvelee. Metsän mies, korpien
asukas on hienotunteinen ystäväänsä kohtaan, tuota opastaan, jota jo
hänen esi-isänsäkin seurasivat ja joka on osa heidän elämästään. Jos
hänen täytyykin polkunsa kohdalle kaski hakata ja aita panna, rakentaa
hän siistit veräjät ja astinlaudat, eikä tien paikkaa polta eikä kylvä. Ja
jos tie on suolle sortunut tai vetelään paikkaan uponnut, heittää hän
pitkät puut